"Naapuri! Naapuri! Muistatko?"

Siitä on varmaan neljännesvuosisata kun näin hänet viimeksi. Olimme viettämässä normaalia baari-iltaa ja tunkeuduimme puolitäyteen pöytään kun tyttöporukan keskeltä kuului tuttu ääni. Kukas ihme se siinä? Naapurin tyttö! Juttelimme hetken kunnes tytöt jatkoivat matkaa. Jätkät tollottivat hänen peräänsä suu auki. Mistä sinä tuollaisen tunnet?

Kyllähän minä toki naapurini tunsin oikein hyvin. Lapsena olimme vuosien ajan oikein sydänystävät. Välillä vietimme aikaa yhdessä lähes päivittäin, välillä harvemmin. Naapurin tytön luo oli helppo mennä kylään. Hänen perheensä oli vastaanottavainen ja tyttö itse oli välitön ihminen. Totta kai tytön ja pojan välisessä ystävyydessä oli ongelmansa. Sain kuulla oman osani kateellisten poikien rallatuksia. Ei se minua häirinnyt. Ihon pintaan kasvoi reilu kerros teflonia.

Naapurini ja minä olimme vain ystävät. Toki saattoi lämpimänä kesäpäivänä käydä mielessä monenlaisia tunteita, hän kun oli sensuelli nuori nainen. Murrosiän kuluessa etäännyimme kuin luonnostaan.

Välillä menee vuosia etten muista koko tyttöä. Elämä rullaa eteenpäin ja lapsuuden muistot painuvat esihistoriaan. Sitten tapaan hieman samannäköisen ihmisen tai kuulen pikkuveljen kuulumisia. Parhaat muistot nousevat elävästi esiin. Naapurin tyttö esittämässä rytmistä kilpavoimistelua kotipihallaan. Kotileikit hänen huoneessaan. Yhdessäolo tekemättä mitään sen kummempaa. Lapsuuden tapahtumat ovat tärkeitä siinä millaiseksi elämä aikuisena muodostuu. Tuokin ystävyys on ehkä vaikuttanut elämääni enemmän kuin kehtaan tunnustaa.

Minulla ei ollut siskoa, joten naapurin tytöltä opin millaisia tytöt ovat. Eivätkä mitkä tahansa tytöt. Sellaiset joita toiset tytöt kadehtivat ja joita pojat vähän pelkäävät. Hiukan kurittomat muttei liian. Viekkaat silmät ja missin vartalo. Että sellaiset.