Mitä supersankaria muistutan?

Varhaisimmissa lapsuusmuistoissani katselin ulos kerrostalon ikkunasta ja haaveilin osaavani lentää.

Lentäminen?

Tiesin kyllä että kädet eivät ole siivet. Päätin silti opetella kunhan vartun. Talvisin ilmaan pääsee korkeista hyppyreistä suksilla tai kelkalla, kesäisin polkupyörällä. Katoilta voi hyppiä lumihankeen voltilla tai ilman. Lentämiseen tulee himo - viimein hyppelin katoilta myös kesäisin.

Teräsmies oli se tunnetuin supersankari tuohon aikaan. Tiedättehän sen lentävän sinipukuisen miehen joka saapui Krypton-planeetalta maahan jo vauvana ja sai siitä valtavat supervoimat. Tykkäsin olla ilmassa joten miksen olisi fanittanut tuota lentävää punaviittaista hahmoa joka taistelee oikeuden puolella superrikollisia vastaan? Tai samaistunut toimittaja Klark Kentiin ja hänen salaiseen ihastukseensa reportteri Lois Laneen?

Teräsmies oli kuitenkin vähän laimea, olihan siihen aikaan jo parempiakin sarjakuvalehtiä. Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Suomeen rantautui Markos - Robottiajan sankari. Minun oli saatava jokainen irtonumero heti julkaisupäivänä. Vuonna 4000 Am Cityssä eletään roboteista riippuvaisina yltäkylläisessä maailmassa. Uhkia on silti monenlaisia: pahoja robotteja, hulluja tiedemiehiä, avaruuden aaveita ja planeetan kokoisia tekoälyjä. Niinpä robotti 1-A koulutti orpopoika Markoksesta ihmiskunnan suojelijan, tieteeseen ja teknologiaan perehtyneen teräsnyrkkisen lihaskimpun joka pystyy pään sisäisellä mikrosirulla kuuntelemaan robottien viestinvaihtoa. Sellainen haluaisin olla!


Robottiajan sankari Markos kouluttaa robottia

Siitä on jo neljäkymmentä vuotta kun robottiajan sankari ilmestyi mutta jo nyt on lupaavia merkkejä ilmassa. Toistaiseksi tekoälyt ovat vielä kurissa ja herran nuhteessa mutta itsestään ajavia autoja ja yhä vapaammin liikkuvia robotteja on suunnitteilla. Tuskin joudumme odottamaan vuoteen 4000 ennen kun homma lähtee lapasesta. Olen valmistautunut. Paras tapa tuhota ilkeämielinen robotti on katkaista sen kaula päättäväisellä karateiskulla.

Nuorena aikuisena luin Morgan Kane -sarjan läpi moneen kertaan. Tuo irlantilaisten maahanmuuttajien poika loi uran villissä lännessä revolverisankarina, lainvalvojana, palkkionmetsästäjänä ja henkivartijana. Kanen ristiriitaisessa hahmossa oli jotain pelottavan tuttua. Hän oli pitkä, hoikka, tummahiuksinen. Juova harmaata oikeassa ohimossa. Yksin viihtyvä mutta tarvittaessa sulavakäytöksinen seuramies. Hänen heikkoutenaan olivat epäterveellinen ravinto, alkoholi, naiset ja riskinotto.


Liittovaltion sheriffi

Onneksi minusta ei tullut Kane, olisin nyt 45-vuotiaana huonossa hapessa. Kane oli väkivaltainen ja arvaamaton ja joi itsensä viimein melkein hengiltä. Minä valitsin toisin: hankin siistin sisätyön, vakiinnuin. Lopulta otin järjen käteen myös juomisen ja ravinnon suhteen. Ei minusta muutenkaan olisi ollut revolverisankariksi - vierastan väkivaltaa ja väkivaltaisia ihmisiä.

---

Viime vuosina olen saanut katsella lasten sankareita televisiosta tyttäreni kanssa. Yksi suosituimmista on ollut Vampyyri Mona. Mona Parker kuvittelee olevansa vampyyri ja ratkoo yliluonnollisia arvoituksia ystäviensä Kiitomies Charleyn ja Lilyn, Prinsessa Jätin kanssa. Joka päivä eriskummalliset tapahtumat valtaavat Monan kotikaupungin ja kolmikko rientää tapauksia selvittämään.

Kiitomies tallustelee kuuliaisesti Vampyyri Monan ja Prinsessa Jätin vanavedessä viitta kaulalla leppoisasti roikkuen ja Monan oikkuihin näppärästi komppaillen. Hän saattaa osata lentää. Mutta ei, Kiitomies kävelee mielummin, hyvässä seurassa.

Eihän minusta vain ole tulossa Kiitomies? Eihän?

Vasemmalta: Kiitomies, Vampyyri Mona, Prinsessa Jätti




Kommentit

Suositut tekstit