Joulupäivän teksti
Muistelen että jo kolmevuotiaana olin vähän sellainen
luonnontietellisesti asioihin suhtautuva näsäviisas lapsonen.
Kokeilemalla selvisi miten asiat ovat. Jos teräsjousen pingoittaa
ovenkahvasta kahden lapsen voimalla ja päästää irti niin se läpäisee
kolminkertaisen ikkunalasin kaksi ensimmäistä kerrosta. Jos säästöpossun
heittää korkealta vasten lattiaa hajalle niin vanhemmat häiriintyvät,
mutta kapealla veitsellä rauhallisesti ujuttamalla kolikot saa ulos
ilman liiallista huomiota. Lähikioskin romaaninaisella on tiskin alla
papattimattoja pikkulapsille myytäväksi. Papatteja kun heittelee
parvekkeelta satunnaisten ohikulkijoiden päälle niin tulee esiin
ihmisluonteiden koko kirjo.
Lapsena kävin muutamaan otteeseen seurakunnan leirillä veljeni kanssa alle kymmenvuotiaana. Sieltä muistuu mieleen railakas ulkoilmaelämä, pihapelit ja vanhempien poikien kertomat kummitusjutut. Rokuan leirikeskuksen sauna lämpeni helposti sata-asteiseksi. Juoksimme paukkupakkasella saunasta suurena joukkona kelkkavarastolle ja sieltä kelkkojen kanssa alasti mäkeä ylös niin korkealle kuin uskalsimme. Takaisin saunaan palasimme vasta huulet sinisenä. Ainoa rukous joka niiltä ajoilta mieleen muistuu loppuu näin: "Emännille kiitos".
Hieman vanhempana kouluikäisenä harrastin partiotoimintaa muutaman vuoden. Suomessa partioliikkeen taustayhteisönä oli suurimmaksi osin evankelis-luterilainen seurakunta. Tämä näkyi monella tavoin: tapahtumia ja kokoontumisia seurakunnan tiloissa, ruokarukouksia partioleireillä, uskonnollissävytteisiä lauluhetkiä juhlatilaisuuksissa. Minua ei partiokulttuurin kristillisyys liiemmin häirinnyt, eihän länsimaista perinnekultturia ja kristinuskoa voi muutenkaan tarkastella toisistaan erillään. Kuka muistaa laulun "meill' on metsässä nuotiopiiri"? Siinäkin muistellaan kristinuskon marttyyriä Pyhää Yrjöä jota pidetään partiolaisten suojelupyhimyksenä.
Ateismi on hyvin tyypillistä kaltaisteni luonnontieteellisesti maailmaan suhtautuvien ihmisten parissa. Olen monta kertaa kuullut ihmettelyä miksi suuri suomalainen enemmistö eli niin sanotut tapakristityt maksavat seurakunnan jäsenmaksua. Miksei? Tunnen myös syvästi uskovaisen ihmisen joka ei kuulu seurakuntaan. Eihän raamatussa toki mainitakaan että taivaspaikan edellytyksenä olisi seurakunnan jäsenmaksu. Jäsenmaksusta tulevat varat taas kuluvat osaltaan juuri kristillisen seurakunnan tapojen ylläpitoon, tapakristillisyyteen.
Tunnen muutamia älykkäitä uskovaisia ihmisiä. Heille usko ei tunnu olevan ristiriidassa luonnontieteelliseen näkemykseen. Syvän uskon taustalla on usein raskas elemänkokemus tai maailman nurjemman puolen kohtaaminen joka on vaikea hyväksyä muuten kuin uskomalla pelastukseen, johonkin mikä tasaa tilit kaiken sen epäreiluuden jälkeen. Siinäkö on uskon merkitys tämänpuoleisessa maailmassa? Pystyykö uskon avulla kohtaamaan ylitsepääsemättömän raskaita asioita toivoa menettämättä?
Pääsin sattumalta viettämään iltaa Isä Andreaksen seurassa muutamia vuosia sitten. Andreaksella oli pitkä ura yritysjohtajana mutta hän oli jossain määrin hengellinen jo ennnen Valamoon siirtymistään. Päätös munkiksi alkamisesta syveni vuosien mittaan mutta syvästi uskovaiseksi hänet sysäsi vakava liikenneonnettomuus ja sitä seuraavat pitkäkestoiset kivut. Valamossa Andreas on muun muassa pelastanut luostarin vararikosta liike-elämästä oppimillaan taidoilla ja saanut aikaan menestyksekkään viinikellarin jossa kotimaisista raaka-aineista tuotetaan ehtoollisviinin lisäksi muita viinejä, liköörejä, brandya ja jopa viskiä. Varsinkin liköörit ovat todella maistuvia. Andreaksella on uskossaan asennetta - kun muut munkit kantavat veljeskunnan tunnusta kaavussaan niin Andreas on tatuoinut tunnuksen rintakehäänsä.
Insinööritaustani takia voisin ajatella että luonnontieteelliset tosiseikat ovat minulle kaikkein läheisimpiä. Kuitenkin, omien ideoiden ja mielikuvien maailmaan minulla on ajattelevana olentona aina se todentuntuisin yhteys siinä missä ympäröivää luonnotieteellistä maailmaa joudun epäsuorasti kokeilemalla selvittämään. Saattaisin siis olla syvällekin uskolle otollista maaperää. Ehkä tarvitaan vain se ylitsepääsemättömän raskas kokemus.
Sain kunnian seurata Jean-Francois Bodartin juhlapuheen kun hän sain Stevens Lecture -palkinnon vuonna 2004 uraauurtavasta työstään tietokantajärjestemien parissa. Hän kevensi puhettaan tällaisella luonnehdinnalla: "Kun insinööri on vielä nuori hän on kovasti innostunut teknologiasta. Tullessaan keski-ikään käy usein niin että filosofia tulee tutuksi. Eläkeiässä mielen saattaa vallata metafysiikka. Ja kun insinööri tulee niin vanhaksi että elämää on jäljellä enää hetkinen, alkaa häntä viimein kiinnostaa... teologia."
Lapsena kävin muutamaan otteeseen seurakunnan leirillä veljeni kanssa alle kymmenvuotiaana. Sieltä muistuu mieleen railakas ulkoilmaelämä, pihapelit ja vanhempien poikien kertomat kummitusjutut. Rokuan leirikeskuksen sauna lämpeni helposti sata-asteiseksi. Juoksimme paukkupakkasella saunasta suurena joukkona kelkkavarastolle ja sieltä kelkkojen kanssa alasti mäkeä ylös niin korkealle kuin uskalsimme. Takaisin saunaan palasimme vasta huulet sinisenä. Ainoa rukous joka niiltä ajoilta mieleen muistuu loppuu näin: "Emännille kiitos".
Leirikirkko järven rannassa
Hieman vanhempana kouluikäisenä harrastin partiotoimintaa muutaman vuoden. Suomessa partioliikkeen taustayhteisönä oli suurimmaksi osin evankelis-luterilainen seurakunta. Tämä näkyi monella tavoin: tapahtumia ja kokoontumisia seurakunnan tiloissa, ruokarukouksia partioleireillä, uskonnollissävytteisiä lauluhetkiä juhlatilaisuuksissa. Minua ei partiokulttuurin kristillisyys liiemmin häirinnyt, eihän länsimaista perinnekultturia ja kristinuskoa voi muutenkaan tarkastella toisistaan erillään. Kuka muistaa laulun "meill' on metsässä nuotiopiiri"? Siinäkin muistellaan kristinuskon marttyyriä Pyhää Yrjöä jota pidetään partiolaisten suojelupyhimyksenä.
Ateismi on hyvin tyypillistä kaltaisteni luonnontieteellisesti maailmaan suhtautuvien ihmisten parissa. Olen monta kertaa kuullut ihmettelyä miksi suuri suomalainen enemmistö eli niin sanotut tapakristityt maksavat seurakunnan jäsenmaksua. Miksei? Tunnen myös syvästi uskovaisen ihmisen joka ei kuulu seurakuntaan. Eihän raamatussa toki mainitakaan että taivaspaikan edellytyksenä olisi seurakunnan jäsenmaksu. Jäsenmaksusta tulevat varat taas kuluvat osaltaan juuri kristillisen seurakunnan tapojen ylläpitoon, tapakristillisyyteen.
Tunnen muutamia älykkäitä uskovaisia ihmisiä. Heille usko ei tunnu olevan ristiriidassa luonnontieteelliseen näkemykseen. Syvän uskon taustalla on usein raskas elemänkokemus tai maailman nurjemman puolen kohtaaminen joka on vaikea hyväksyä muuten kuin uskomalla pelastukseen, johonkin mikä tasaa tilit kaiken sen epäreiluuden jälkeen. Siinäkö on uskon merkitys tämänpuoleisessa maailmassa? Pystyykö uskon avulla kohtaamaan ylitsepääsemättömän raskaita asioita toivoa menettämättä?
Pääsin sattumalta viettämään iltaa Isä Andreaksen seurassa muutamia vuosia sitten. Andreaksella oli pitkä ura yritysjohtajana mutta hän oli jossain määrin hengellinen jo ennnen Valamoon siirtymistään. Päätös munkiksi alkamisesta syveni vuosien mittaan mutta syvästi uskovaiseksi hänet sysäsi vakava liikenneonnettomuus ja sitä seuraavat pitkäkestoiset kivut. Valamossa Andreas on muun muassa pelastanut luostarin vararikosta liike-elämästä oppimillaan taidoilla ja saanut aikaan menestyksekkään viinikellarin jossa kotimaisista raaka-aineista tuotetaan ehtoollisviinin lisäksi muita viinejä, liköörejä, brandya ja jopa viskiä. Varsinkin liköörit ovat todella maistuvia. Andreaksella on uskossaan asennetta - kun muut munkit kantavat veljeskunnan tunnusta kaavussaan niin Andreas on tatuoinut tunnuksen rintakehäänsä.
Insinööritaustani takia voisin ajatella että luonnontieteelliset tosiseikat ovat minulle kaikkein läheisimpiä. Kuitenkin, omien ideoiden ja mielikuvien maailmaan minulla on ajattelevana olentona aina se todentuntuisin yhteys siinä missä ympäröivää luonnotieteellistä maailmaa joudun epäsuorasti kokeilemalla selvittämään. Saattaisin siis olla syvällekin uskolle otollista maaperää. Ehkä tarvitaan vain se ylitsepääsemättömän raskas kokemus.
Sain kunnian seurata Jean-Francois Bodartin juhlapuheen kun hän sain Stevens Lecture -palkinnon vuonna 2004 uraauurtavasta työstään tietokantajärjestemien parissa. Hän kevensi puhettaan tällaisella luonnehdinnalla: "Kun insinööri on vielä nuori hän on kovasti innostunut teknologiasta. Tullessaan keski-ikään käy usein niin että filosofia tulee tutuksi. Eläkeiässä mielen saattaa vallata metafysiikka. Ja kun insinööri tulee niin vanhaksi että elämää on jäljellä enää hetkinen, alkaa häntä viimein kiinnostaa... teologia."
Kommentit
Lähetä kommentti