Sinkkuelämää
Olen aina pitänyt perinteisiä yökerhoja vähän kolkkoina ja etäisinä paikkoina. Aikoinaan tuli kyllä tehtyä baarikierroksia tasaiseen tahtiin mutta tykkäsin enemmänkin kulmabaareista ja nuorison suosimista musiikkimestoista. Perinteisellä yökerholla tarkoitan jotain muuta, jotain sellaista kuin Hotelli Vaakunan alakerta Oulun torin reunamilla ennen kuin Radisson SAS valtasi rakennuksen.
Jospa palaisin hetkeksi siihen aikakauteen kun Hotelli Vaakuna ja sen yökerho olivat vielä voimissaan. Olin parikymppinen tai hieman yli. Se oli sellaista aikaa että monenlaista sattui joten kyllä joku tarina pitää niiltäkin ajoilta tuoda julki. Kerron nyt sitten tämän yhden tapauksen opiksi ja ojennukseksi tuleville sukupolville. Voi hyvin olla että saan tästä palkkioksi vähintäänkin lumipesun.
Oli alkusyksyn lauantai vuonna miekka ja kypärä. Eräs silloinen tuttavani Ilmari, nimi muutettu, soitti jokseenkin yllättäen. Hän ehdotteli lähtemistä kaupungille iltaa viettämään mutta jarruttelin asiaa. Ilmari oli toisinaan ollut mukana kun kävimme viihteellä isommalla porukalla mutta en ollut kertaakaan ollut liikkeellä hänen kanssa kahdestaan. Rahakaan ei ollut liikoja mihinkään ankaraan baarikierrokseen. Ei huolta, totesi Ilmari, mennään vaikka naurattelemaan naikkosia niin ei mene rahaa siihen viinaankaan niin paljon.
Kun ei mitään muuta ollut sille iltaa suunnitteilla niin kaivelin odotellessa parhaan puseron esiin ja silitin sen huolellisesti. Kampasin jopa hiukseni.
Ilmarin ehdotuksesta suuntasimme Hotelli Vaakunan yökerhoon. Pidin Vaakunaa vähän hienomman väen paikkana joten olin tietysti varautunut. En oikein uskonut että sovin paikkakunnan silmäätekevien ja pintaliitäjien joukkoon. Viimein pääsimme sisään ja löysimme vapaan pöydänkulman. Näky tuntui vahvistavan ennakkoluulojani. Herrasmiehillä oli yllään puvuntakkia ja kravattia, naisilla oli vastaavasti tyylikkäitä iltapukuja. Kävimme hakemassa tiskiltä oluet.
Kieltämättä hieno paikka mutta ei oikein minun makuuni. "Älähän nyt", Ilmari toppuutteli. "Tämä tästä vielä iloksi muuttuu". Hän osoitti baaritiskille jossa kaksi upeaa naista nojaili minkä lie Cosmopolitan drinkkiensä kanssa.
Haimme seuraavat oluet ja seurailimme tunnelmaa. Yökerhossa oli tanssilattia, elävää musiikkia, ja upea pitkä baaritiski. Päättelin paikan hienostuneen tunnelman johtuvan osin siitä että pöydissä istui varttuneempia pariskuntia, seurueita ja hyvin pukeutuneita hotellivieraita. Asiakkaat tuntuivat viihtyvän joten onnistuin pikkuhiljaa rentoutumaan itsekin.
Samat naiset olivat vielä baaritiskillä ja vilkuilivat meihin päin. Eipä aikaakaan kun olimme heitä jututtamassa molemmin puolin. He olivat ystävykset, rentoa iltaa viettämässä. Lyöttäydyimme seuraan. Ilta alkoi kulua mukavammin: tanssimme pari kertaa ja juttelimme välillä niitä näitä. Yökerhokin alkoi tuntua melkein viihtyisältä. Pysyttelin pitkähiuksisen mekkonaisen seurassa kun Ilmari tapansa mukaan piiritti koreammin pukeutunutta neitokaista.
Hyvässä seurassa ilta kului nopeasti ja piankos seisoimme nelistään taksijonossa miettimässä että mitäs sitten. Ilmarilla oli yllätys. Hänellä olisi tiedossa jatkopaikka: avaimet vanhempiensa hulppeaan omakotitaloon jossa ei ole ketään kotona. Täysi juomakaappikin löytyy. Hyvä niin koska minun sotkuisen opiskelijakämppäni kontrasti olisi kerta kaikkiaan liikaa Vaakunan herraskaisen tunnelman jälkeen.
Mekkonainen pahoitteli ettei pääse jatkoille, aamulla on töitä. Hyvästelin hänet ja aloin itsekin pohtia kotiutumista kun toinen naisista, se tyylikuningatar, totesi että lähdetään tietysti jatkoille kolmistaan. Enpä ehtinyt siihen kissaa sanoa kun olimme jo taksissa.
Taksimatka alkoi hilpeissä tunnelmissa. Ilmari istui maksajan paikalla ja me kaksi takapenkillä. Tuttuja paikkoja osoiteltiin sormella ja kelailtiin keitä paikkakunnan julkkiksia missäkin asuu. Jos kohta olinkin hieman kummissaan tästä käänteestä niin pidin sen omana tietonani. Matka jatkui ja jatkui kunnes viimein saavuimme nukkumalähiön reunamille Ilmarin vanhempien talon pihaan.
"Pieni muodollisuus vain", sanoi Ilmari, "käyn soittamassa lyhyen puhelun. Varmistan moneltako kotiväki on huomenna tulossa paikalle". Se oli vielä pöytäpuhelinten aikaa. Minä ja nainen yritimme hipsiä perässä sisälle mutta Ilmari ohjasi meidät sujuvasti viereisestä ovesta - "odottakaa vaikka tuolla" - ja häipyi itse sisälle taloon.
Mikäs ihme vierashuone tämä on... löysin valokatkaisijan ja sain valon päälle. Oi voi. Maalaamattomat lastulevyseinät, lattia täynnä romua ja likaa, yksinäinen hehkulamppu katossa ilman lampunvarjostinta. Minä kahdestaan Hotelli Vaakunan tyylikkäimmän lyylin kanssa karmeassa romuvarastossa. Olin saada sydänkohtauksen. Alkoholi katosi elimistöstä sekunnin murto-osassa ja tilalle astui niin voimakas tilanteestapakenemisrefleksi että melkein kouristi. En kuitenkaan voinut paeta. Hengitin sisään ja hengitin ulos.
Näin naisen silmissä muutoksen kuin hidastetusta elokuvasta. Ne silmät sanoivat että ei hyvä homma. Ei ollenkaan hyvä. Kyllä kyllä, olen melkoinen diplomaatti. Martti Ahtisaaresta seuraava. Ei ole temppu eikä mikään puhua mustaa valkoiseksi. Tajusin kuitenkin heti että nyt eivät diplomaatintaidot riitä. Koetin rauhoitella. Muistutin että olen yhtä yllättynyt kuin hänkin. Lohduttelin että tämä koppero unohtuu kun pääsemme sisälle muutaman sekunnin päästä. Haukuin Ilmarin. Ei vaikutusta. Nainen ei ollut enää ollenkaan hyvällä tuulella.
Kun Ilmari viimein avasi varaston oven hänellä oli huonoja uutisia. Asukkaat olivat tulossa sovittua aikaisemmin joten asuntoa ei voinut käyttää. Myöskään juomaa ei ole jäljellä. Summa summarum, käytössä oli vain tämä hieman vaatimattomammin varusteltu varastohuone.
Se oli naiselle enemmän kuin liikaa. Hän ilmoitti alkavansa huutaa jos ei jostain kohta ilmaannu kyytiä kotiin. Ilmarikin havahtui ymmärtämään mikä on tilanne. Nämä jatkot olivat nyt päättyneet. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä viemään Vaakunan yökerhon kuningatar kotiin vanhempiensa kakkosautolla, laskujensa mukaan oli ajokunnossa. Minä pääsin livahtamaan myös ja hiippailin yön kähmässä kotiin.
Ilmari poikkesi vielä kämpilleni paluumatkalla. Nainen oli kuulemma puraissut häntä huulesta lähentely-yrityksen päätteeksi ja ilmoittanut tartuttaneensa AIDSin. En voinut mitään että sydämessäni läikähti iloisesti sen kuultuani.
Uskaltauduin paikalliseen ravintolaelämään jo muutaman viikon päästä mutta Hotelli Vaakunan yökerhoon en mennyt enää koskaan. Karuja pihavarastoja välttelen myös. Saan niistä huonoja tuntemuksia. Kun herään aamuyöllä unesta jossa on maalaamaton lastulevyseinä ja yksinäinen hehkulamppu ilman varjostinta niin ihollani on kauttaaltaan kylmä hiki. Onneksi niitä heräämisiä on nykyään jo harvemmin.
Hotelli Vaakunan paikalla Radisson SAS
Jospa palaisin hetkeksi siihen aikakauteen kun Hotelli Vaakuna ja sen yökerho olivat vielä voimissaan. Olin parikymppinen tai hieman yli. Se oli sellaista aikaa että monenlaista sattui joten kyllä joku tarina pitää niiltäkin ajoilta tuoda julki. Kerron nyt sitten tämän yhden tapauksen opiksi ja ojennukseksi tuleville sukupolville. Voi hyvin olla että saan tästä palkkioksi vähintäänkin lumipesun.
Oli alkusyksyn lauantai vuonna miekka ja kypärä. Eräs silloinen tuttavani Ilmari, nimi muutettu, soitti jokseenkin yllättäen. Hän ehdotteli lähtemistä kaupungille iltaa viettämään mutta jarruttelin asiaa. Ilmari oli toisinaan ollut mukana kun kävimme viihteellä isommalla porukalla mutta en ollut kertaakaan ollut liikkeellä hänen kanssa kahdestaan. Rahakaan ei ollut liikoja mihinkään ankaraan baarikierrokseen. Ei huolta, totesi Ilmari, mennään vaikka naurattelemaan naikkosia niin ei mene rahaa siihen viinaankaan niin paljon.
Kun ei mitään muuta ollut sille iltaa suunnitteilla niin kaivelin odotellessa parhaan puseron esiin ja silitin sen huolellisesti. Kampasin jopa hiukseni.
Ilmarin ehdotuksesta suuntasimme Hotelli Vaakunan yökerhoon. Pidin Vaakunaa vähän hienomman väen paikkana joten olin tietysti varautunut. En oikein uskonut että sovin paikkakunnan silmäätekevien ja pintaliitäjien joukkoon. Viimein pääsimme sisään ja löysimme vapaan pöydänkulman. Näky tuntui vahvistavan ennakkoluulojani. Herrasmiehillä oli yllään puvuntakkia ja kravattia, naisilla oli vastaavasti tyylikkäitä iltapukuja. Kävimme hakemassa tiskiltä oluet.
Kieltämättä hieno paikka mutta ei oikein minun makuuni. "Älähän nyt", Ilmari toppuutteli. "Tämä tästä vielä iloksi muuttuu". Hän osoitti baaritiskille jossa kaksi upeaa naista nojaili minkä lie Cosmopolitan drinkkiensä kanssa.
Haimme seuraavat oluet ja seurailimme tunnelmaa. Yökerhossa oli tanssilattia, elävää musiikkia, ja upea pitkä baaritiski. Päättelin paikan hienostuneen tunnelman johtuvan osin siitä että pöydissä istui varttuneempia pariskuntia, seurueita ja hyvin pukeutuneita hotellivieraita. Asiakkaat tuntuivat viihtyvän joten onnistuin pikkuhiljaa rentoutumaan itsekin.
Samat naiset olivat vielä baaritiskillä ja vilkuilivat meihin päin. Eipä aikaakaan kun olimme heitä jututtamassa molemmin puolin. He olivat ystävykset, rentoa iltaa viettämässä. Lyöttäydyimme seuraan. Ilta alkoi kulua mukavammin: tanssimme pari kertaa ja juttelimme välillä niitä näitä. Yökerhokin alkoi tuntua melkein viihtyisältä. Pysyttelin pitkähiuksisen mekkonaisen seurassa kun Ilmari tapansa mukaan piiritti koreammin pukeutunutta neitokaista.
Hyvässä seurassa ilta kului nopeasti ja piankos seisoimme nelistään taksijonossa miettimässä että mitäs sitten. Ilmarilla oli yllätys. Hänellä olisi tiedossa jatkopaikka: avaimet vanhempiensa hulppeaan omakotitaloon jossa ei ole ketään kotona. Täysi juomakaappikin löytyy. Hyvä niin koska minun sotkuisen opiskelijakämppäni kontrasti olisi kerta kaikkiaan liikaa Vaakunan herraskaisen tunnelman jälkeen.
Mekkonainen pahoitteli ettei pääse jatkoille, aamulla on töitä. Hyvästelin hänet ja aloin itsekin pohtia kotiutumista kun toinen naisista, se tyylikuningatar, totesi että lähdetään tietysti jatkoille kolmistaan. Enpä ehtinyt siihen kissaa sanoa kun olimme jo taksissa.
Taksimatka alkoi hilpeissä tunnelmissa. Ilmari istui maksajan paikalla ja me kaksi takapenkillä. Tuttuja paikkoja osoiteltiin sormella ja kelailtiin keitä paikkakunnan julkkiksia missäkin asuu. Jos kohta olinkin hieman kummissaan tästä käänteestä niin pidin sen omana tietonani. Matka jatkui ja jatkui kunnes viimein saavuimme nukkumalähiön reunamille Ilmarin vanhempien talon pihaan.
"Pieni muodollisuus vain", sanoi Ilmari, "käyn soittamassa lyhyen puhelun. Varmistan moneltako kotiväki on huomenna tulossa paikalle". Se oli vielä pöytäpuhelinten aikaa. Minä ja nainen yritimme hipsiä perässä sisälle mutta Ilmari ohjasi meidät sujuvasti viereisestä ovesta - "odottakaa vaikka tuolla" - ja häipyi itse sisälle taloon.
Mikäs ihme vierashuone tämä on... löysin valokatkaisijan ja sain valon päälle. Oi voi. Maalaamattomat lastulevyseinät, lattia täynnä romua ja likaa, yksinäinen hehkulamppu katossa ilman lampunvarjostinta. Minä kahdestaan Hotelli Vaakunan tyylikkäimmän lyylin kanssa karmeassa romuvarastossa. Olin saada sydänkohtauksen. Alkoholi katosi elimistöstä sekunnin murto-osassa ja tilalle astui niin voimakas tilanteestapakenemisrefleksi että melkein kouristi. En kuitenkaan voinut paeta. Hengitin sisään ja hengitin ulos.
Näin naisen silmissä muutoksen kuin hidastetusta elokuvasta. Ne silmät sanoivat että ei hyvä homma. Ei ollenkaan hyvä. Kyllä kyllä, olen melkoinen diplomaatti. Martti Ahtisaaresta seuraava. Ei ole temppu eikä mikään puhua mustaa valkoiseksi. Tajusin kuitenkin heti että nyt eivät diplomaatintaidot riitä. Koetin rauhoitella. Muistutin että olen yhtä yllättynyt kuin hänkin. Lohduttelin että tämä koppero unohtuu kun pääsemme sisälle muutaman sekunnin päästä. Haukuin Ilmarin. Ei vaikutusta. Nainen ei ollut enää ollenkaan hyvällä tuulella.
Kun Ilmari viimein avasi varaston oven hänellä oli huonoja uutisia. Asukkaat olivat tulossa sovittua aikaisemmin joten asuntoa ei voinut käyttää. Myöskään juomaa ei ole jäljellä. Summa summarum, käytössä oli vain tämä hieman vaatimattomammin varusteltu varastohuone.
Se oli naiselle enemmän kuin liikaa. Hän ilmoitti alkavansa huutaa jos ei jostain kohta ilmaannu kyytiä kotiin. Ilmarikin havahtui ymmärtämään mikä on tilanne. Nämä jatkot olivat nyt päättyneet. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä viemään Vaakunan yökerhon kuningatar kotiin vanhempiensa kakkosautolla, laskujensa mukaan oli ajokunnossa. Minä pääsin livahtamaan myös ja hiippailin yön kähmässä kotiin.
Ilmari poikkesi vielä kämpilleni paluumatkalla. Nainen oli kuulemma puraissut häntä huulesta lähentely-yrityksen päätteeksi ja ilmoittanut tartuttaneensa AIDSin. En voinut mitään että sydämessäni läikähti iloisesti sen kuultuani.
Uskaltauduin paikalliseen ravintolaelämään jo muutaman viikon päästä mutta Hotelli Vaakunan yökerhoon en mennyt enää koskaan. Karuja pihavarastoja välttelen myös. Saan niistä huonoja tuntemuksia. Kun herään aamuyöllä unesta jossa on maalaamaton lastulevyseinä ja yksinäinen hehkulamppu ilman varjostinta niin ihollani on kauttaaltaan kylmä hiki. Onneksi niitä heräämisiä on nykyään jo harvemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti