Elämän tarkoitus

Sain tällä viikolla yllättäen tietää äitini sairastuneen vakavasti. Äiti oli minulle lapsena tärkeä ihminen. Vaikka en ollut kaikkein helpoin lapsi niin hän ymmärsi parhaiten pikkuvanhaa käytöstäni. Neuvolassa hän sai vakuutella moneen kertaan että kyllä se lapsi tosiaankin on vasta kaksivuotias vaikka piirteleekin kuin esikoululainen. Muistan myös sen kiireisen autokyydin sairaalaan kun meinasin menettää äitini jo ollessani alle viisivuotias. Niistä ajoista lähtien hän luotti minuun ja uskoi vastuullisia tehtäviä arjen keskellä ollessaan itse toipilas.

Äiti, isoveli ja minä

Järkyttävät tapahtumat saavat miettimään tätä elämää ja sen tarkoitusta. Ne ovat kasvamisen paikka. Ensimmäisellä luokalla koulussa jouduin kasvamaan isoksi muullakin tapaa: tärkeä ystävä naapurista joutui eri kouluun ja minä munuaisleikkaukseen. Ensimmäisen luokan jouluna minut siirrettiin suoraan kakkoselle jossa minulla ei ollut juurikaan ystäviä. Sain elämän raiteilleen harrastuksien ja pihapiirin ystävien kautta. Koulussa opin sopeutumaan, ehkä välillä liiankin hyvin. Minusta tuli kameleontti joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Sydämessäni olin yksinäinen susi.

Opiskelu, työelämään siirtyminen ja viimein vakituisen parisuhteen aloittaminen menivät vakiokaavan mukaan eikä missään niissä ollut ongelmia. Olinhan sopeutuja. Se oli sellaista elämäputkea jossa tarkoitusta ei pohdittu. Elettiin kyselemättä niinkuin muutkin.

Toinen itsetutkiskelun vaihe tuli minulle vasta 34-vuotiaana. Aiheena oli tällä kertaa ajattelun taitojen pähkäily. Minua oli lapsena kehuttu nokkelaksi mutta  haastavissa työtehtävissä alkoi painaa huoli olenko enää riittävän älykäs niistä suoriutumiseen. Innostuin käymään Mensan testissä ja sen jälkeen muutamissa muissakin älykkyystesteissä. Sitä kautta ymmärsin että jonkinlaista aivotoimintaa vielä on jäljellä. Toisaalta joitain luonteenpiirteitä kuten turhautuminen yksitoikkoisten rutiinitehtävien kanssa saattoi selittyä myös. Suurimman osan aikaa ammattini vaatii hyvää keskittymiskykyä ja valtavaa kokemusta ja ulkomuistia, mutta vain harvakseltaan brutaalia älykkyyttä.

Jäsenkortti, takaa

Älykkyysjärjestöjen tapaamisissa ja foorumeilla tutustuin sekä erikoisiin että ihan tavallisiin ihmisiin. Ammattikuntani oli hyvin edustettuna. Elämän tarkoitukseen ei niissä tullut lisävalaistusta, vaikka kävinkin aiheesta mielenkiintoisen sähköpostikeskustelun.

Minulle lähetti postia Ruotsissa asuva keski-ikäinen nainen. Hän oli ollut jo vuosia toimistotyössä Tukholmassa ja koki elämänsä merkityksettömäksi. Kovin läheisiä ystäviä hänellä ei ollut ja välillä tuntui että elämä vain jatkuu samanlaisena päivästä toiseen. Hän oli löytänyt sähköpostiosoitteeni jostain ja kyseli että osaisinko minä älykkäänä ihmisenä kertoa mikä oikein on elämän tarkoitus, ei varmaan pelkästään tulla aamulla töihin ja lähteä illalla pois.

Tunsin itseni melko riittämättömäksi tuollaisen kysymyksen edessä mutta en hennonut jättää vastaamatta. Vastasin että en taida olla ihan niin älykäs että ymmärtäisin elämän syvempää tarkoitusta. Asetin vastauksessa kyseenalaiseksi myös sen että elämän tarkoituksen löytäminen edes olisi järjellä ratkaistava ongelma. Loppuun taisin ehdottaa että josko hän löytäisi elämäänsä jonkun ihmisen jolle hän olisi tärkeä - ehkäpä tällöin hän kokisi elämässäänkin enemmän tarkoitusta.

Pelkkä uurastusko ei tuo elämään tarkoitusta?

Jonkinlaista merkityksen hakemista elämälle ovat minulle olleet myös viime vuodet. Teemana on ollut rohkeampi sukeltaminen elämän sykkeeseen: alkoholinkäytön lopettaminen, työuran muutos, sosiaalisessa mediassa mukanaolo, blogikirjoittelu ja Nuorgam-Helsinki -juoksuun huipentunut ultrajuoksuharrastus. Tässä kolmannessa itsetutkiskeluvaiheessa olen saanut tutustua omaa polkuaan kulkeviin mielenkiintoisiin ihmisiin, joilla on hyvin monenlaista taustaa mutta kanssani yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Nämä tyypit ovat ehkä muuttaneet minua enemmän kuin mitkään omat pähkäilyt. Olen samalla huomannut että varttuneemmassakin iässä tapahtuu vielä kaikenlaista mielenkiintoista, kunhan vain pitää silmät auki ja menee mukaan.

Tämän kaiken taustalla äitini taisteli pitkät vuodet kohti terveyttä toivottomalta tuntuneesta sairaudesta. Nyt kun hän on taas vakavasti sairas niin miten suhtaudun tilanteeseen? Haluasin ajatella että on suorastaan ihme että minulla on ollut äiti viimeiset neljäkymmentä vuotta, ja vieläkin on. Sellainen äiti joka on luottanut ja uskonut lapsiinsa mitä ikinä he ovatkaan puuhailleet. Äitini elämällä on tarkoitus. Vaikka nyt on suru ja huoli niin haluaisin olla hieman myös kiitollinen.

Muistuu mieleen äitini huomautus vuoden takaa. Hän kehui vaimoni paikalliseen lehteen kirjoittamia mielipidekirjoituksia siitä kuinka älykkäitä ja oivaltavia ne olivat. Kehuille antanee perspektiiviä se että äitini ei viime vuosina ole tuhlannut aikaansa muiden kuin Nobel-kirjailijoiden tuotoksiin. Huomautus tuntui hyvältä myös sen takia että turhan usein vaimoni on joutunut jäämään minun varjooni lahjakkuuteen liittyvissä keskusteluissa.

Mitä elämän tarkotukseen noin muuten tulee niin ehkä se on liian suuri kysymys yhdellä kertaa ratkaistavaksi. Ehkä se kannattaa paloitella pienempiin osiin. Jos löytyisi edes kullekin päivälle pikkuinen tarkoitus niin sekin olisi jo jotakin. Yhtenä päivänä jos saisi pitkän treenin aikaiseksi, toisena päivänä rankasti leipätyötä paiskittua. Jonain päivänä tuntemattoman ihmisen hymyilemään. Silloin tällöin voisi pitää jopa vapaapäivän ja olla hetken ihan vaan tarpeeton.

Kommentit

  1. Voimia.

    Kun luen viimeisen kirjoittamasi kappaleen niin voin todeta sinun olevan hyvällä tiellä.

    VastaaPoista
  2. Julmaa. Elämän koura on. Isosti voimia surutyöhön, joka vakavissa tilanteissa alkaa jo sairastumisesta kuullessa. Hyvä, että löydät valon surunkin keskeltä - kiitollisuuden.
    Tsemppiä! Soitan lähiaikoina.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit