Herra 47:n kesämuistoja
Täytän tänään 47 vuotta. Ei tunnu missään.
Ajattelin, jos syntymäpäivän kunniaksi vielä palaisin muistelemaan Nuorgam-Helsinki taipaleeseen. Siitä juoksuintoa tulevaan kesään. Kertomattomia tarinoita on vielä jäljellä ja putkahtelee mieleen näin talven koleina hetkinä. Muutaman voisin poimia mieltä lämmittämään.
Oltiin liikkeellä huumorintajuisella porukalla, Kaamasen pohjoispuolella siinä vaiheessa. Taisi olla kolmas aamu kun Markku valitteli jalkojaan pohti miten pystyy / onko terveellistä lähteä taas koko päiväksi jalkojen päälle. Läsnä oli ulkomaista seuruetta niin lohduttelin Markkua näin sanoen:
"You are 50 years old, overweight, stressed up marketing manager eating blood pressure pills for breakfast. You're dead meat anyway. Running makes no difference."
Remakka nauru kevensi tunnelmia.
Pari päivää myöhemmin koitti juoksun vittumaisin hetki. Inarin eteläpuolella iltatoimien aikaan astuin parhailla nahkakengilläni tuoreeseen paskaan. Eikä siinä vielä kaikki. Kengässä oli juuri ennen tapahtumaa kantalappu irronnut joten koko kengän kannan kotelointi meni täyteen tarttuvaa ruskeaa haisevaa sitä itseään.
Itsepäinen kun olen niin päätin pelastaa kengät. Ajattelin sen niin että jos tässä vaiheessa jo annan periksi tällaisille niin sitten on sama lähteä kotiin. Istuin siinä sitten pumpulipuikkojen ja desinfiointiaineen kanssa kylmällä kivellä Talvitupajärven rannassa melkein pari tuntia ja kaivelin paskaa kengän pohjasta. Tein työtä jolla oli tarkoitus.
Olenko muistanut kertoa paarmoista? Vastaan tuli kolme paarma-aaltoa, jokainen toistaan hurjempi. Kun tien laidalla jäkäläkangas vaihtui aukeaksi jängäksi, sitä toivoi edes pientä tuulenvirettä. Mikäli tuuli seisahtui hetkeksikään, alkoi katse haravoida tienlaidan heinikkojen taakse. Huonolla tuurilla sieltä irtaantui hyökkäykseen kokonainen laivue.
Ensimmäisen sukupolven paarmat Porttipahdan tekojärven tuntumassa olivat vielä normaalin kokoisia, Sodankylässä jo etusormen paksuisia ja kymmenentenä päivänä Rovaniemen pohjoispuolella lentokoneiden varalaskupaikalla jo melkein kuin pikkulintuja. En ole varma kumpaa inhoan enemmän, paarmojen surinaa korvissa vain niiden puraisuja.
Leiriytyminen tapahtui useinmiten tavanomaisilla leirintäalueilla ja niistä on enimmäkseen hyvää sanottavaa. Sodankylässä tosin sain aamu kuudelta seurata sekavaa perheriitaa grillikatoksen luona jossa edellisiltaiset grillijuhlat vielä jatkuivat, ja Emolahdella pariskunta riiteli rantasaunalla niin kovaäänisesti että koko lähitienoo raikui. Näitä paria poikkeusta lukuunottamatta Suomen retkeilyväki oli hyvin käyttäytyvää ja rauhallista.
Mielenkiintoisia olivat tietysti oman seurueemme edesottamukset.
Yhdentenätoista päivänä Jupe löysi tienpenkalta katkenneen auramerkin, valkoisen 1,5 metrisen muoviputken ja kantoi sen maaliin asti. Kummallinen päähänpisto selittyy sillä että insuliinipumpun kanyyli oli ollut mutkalla ja sokeriarvot heilahteneet kolmenkymmenen tuntumaan. Myöhemmin putkeen otettiin vielä kaikkien juoksijoiden nimmarit ja ilmeisesti se on Jupen mökillä koristeena vielä tänäkin päivänä.
Vitsauksena oli tietysti pitkään juoksusuoritukseen liittyvät vaivat, eritoten jaloissa. Niitä oli välillä lähes jokaisella.
Kahdeksantenatoista päivänä Temmeksen maantiesuoralla joutui Heli ensimmäistä kertaa jättämään kävelyksi koko iltapäivän ajaksi jalkojen takia. Seuraavana aamuna hän oli vakavan oloinen ja sanoi kävelevänsä taas koko päivän. Lähdimme siitä sitten liikkeelle ja yllätys yllätys Heli irtaantui omaan vauhtiinsa, Rebekah ja minä tulimme hitaammin perässä.
"Iron Lady walking."
"Yup."
Emolahdella illanviettoomme tuli mukaan Rekka-Raikku. Hän juoksi mukana useana päivänä Keski- ja Etelä-Suomessa. Muistan elämänohjeen jonka Raikku antoi heti ensimmäisenä iltana:
"Pirähän Leskelä järki kärees ja housut jalaas."
Hyvä vinkki jota olen koettanut noudattaa soveltuvin osin.
Ehtihän siinä heinäkuun aikana toki tehdä muutakin kuin juosta. Ravinto ja kehoa palauttava toiminta olivat tärkeässä osassa. Muistuu mieleen Sysmän urheilukenttä kahdentenakymmenentenäkuudentena iltana. Näimme leirintäalueen ilmoitustaululla paikallisen urheiluseuran kesäkalenterin jossa samalle päivälle oli merkitty ohjattu venyttelytuokio. Janne, Heli ja minä päätimme käyttää mahdollisuuden hyödyksi.
Vähän ennen vuoron alkua laahustimme urheilukentälle ja jäimme odottelemaan. Janne ja Heli alkoivat tekemään alkuvenyttelyjä jo odotellessa, minä sensijaan loikoilin seiväshyppypaikan patjalla. Siinä oli kiva tuijotella sinistä taivasta ja vähäisiä pilvenkiehkuroita.
"Tämä on sitten rentoutumisharjoittelua."
Lopulta sinne kentälle ei ketään ohjaajaa ilmaantunut, vain nuori juoksijatyttö äitinsä kanssa radalle harjoittelemaan. Venyttelyt tuli kuitenkin tehtyä, ja osanottomaksu säästyi.
Sysmässä jäi toinenkin sovittu juttu tekemättä. Kun seuraavana päivänä juoksimme keskustan ohi niin paikallinen asukas seurasi meitä polkupyörällä ja kertoili seudun kuulumisia. Paras nähtävyys oli kuulemma näkötorni muutaman kilometrin päässä keskustasta. Ilman muuta käymme siellä vielä samana iltana! Eväitä vähän vaan mukaan ja siitä tulee kiva reissu. Jotenkin se sitten unohtui kun ilta koitti. Liikaa vaivaa...
Hauskin videotallennus oli ilman muuta se kun lauloimme kuorossa syntymäpäivätervehdyksen Julienin ystävälle Saksanmaalle. Linkittäisin sen tähän jos löytäisin.
Reissusta otettiin suuri määrä valokuvia. Katselin joitain niistä läpi ja hyvien otosten joukosta nousi esiin kuva joka otettiin vasta perillä. Tässä tämän valokuvauskilpailun voittaja.
Siinäpä synttärikirjoitus, olkaa hyvä. En tietenkään pääse ihan näin helpolla, sillä onhan tapana syntymäpävänä myös juosta iän velvoittama määrä kilometrejä. Jos totta puhutaan niin saatan olla tälläkin hetkellä niitä suorittamassa.
Neljäänkymmeneenseitsemään kilometriin hujahtaa helposti muutama tovi.
Ajattelin, jos syntymäpäivän kunniaksi vielä palaisin muistelemaan Nuorgam-Helsinki taipaleeseen. Siitä juoksuintoa tulevaan kesään. Kertomattomia tarinoita on vielä jäljellä ja putkahtelee mieleen näin talven koleina hetkinä. Muutaman voisin poimia mieltä lämmittämään.
 |
| Siellä jossain |
"You are 50 years old, overweight, stressed up marketing manager eating blood pressure pills for breakfast. You're dead meat anyway. Running makes no difference."
Remakka nauru kevensi tunnelmia.
Pari päivää myöhemmin koitti juoksun vittumaisin hetki. Inarin eteläpuolella iltatoimien aikaan astuin parhailla nahkakengilläni tuoreeseen paskaan. Eikä siinä vielä kaikki. Kengässä oli juuri ennen tapahtumaa kantalappu irronnut joten koko kengän kannan kotelointi meni täyteen tarttuvaa ruskeaa haisevaa sitä itseään.
Itsepäinen kun olen niin päätin pelastaa kengät. Ajattelin sen niin että jos tässä vaiheessa jo annan periksi tällaisille niin sitten on sama lähteä kotiin. Istuin siinä sitten pumpulipuikkojen ja desinfiointiaineen kanssa kylmällä kivellä Talvitupajärven rannassa melkein pari tuntia ja kaivelin paskaa kengän pohjasta. Tein työtä jolla oli tarkoitus.
Olenko muistanut kertoa paarmoista? Vastaan tuli kolme paarma-aaltoa, jokainen toistaan hurjempi. Kun tien laidalla jäkäläkangas vaihtui aukeaksi jängäksi, sitä toivoi edes pientä tuulenvirettä. Mikäli tuuli seisahtui hetkeksikään, alkoi katse haravoida tienlaidan heinikkojen taakse. Huonolla tuurilla sieltä irtaantui hyökkäykseen kokonainen laivue.
 |
| Ohdakkeiden takaa nousi paarmapilvi |
Leiriytyminen tapahtui useinmiten tavanomaisilla leirintäalueilla ja niistä on enimmäkseen hyvää sanottavaa. Sodankylässä tosin sain aamu kuudelta seurata sekavaa perheriitaa grillikatoksen luona jossa edellisiltaiset grillijuhlat vielä jatkuivat, ja Emolahdella pariskunta riiteli rantasaunalla niin kovaäänisesti että koko lähitienoo raikui. Näitä paria poikkeusta lukuunottamatta Suomen retkeilyväki oli hyvin käyttäytyvää ja rauhallista.
Mielenkiintoisia olivat tietysti oman seurueemme edesottamukset.
Yhdentenätoista päivänä Jupe löysi tienpenkalta katkenneen auramerkin, valkoisen 1,5 metrisen muoviputken ja kantoi sen maaliin asti. Kummallinen päähänpisto selittyy sillä että insuliinipumpun kanyyli oli ollut mutkalla ja sokeriarvot heilahteneet kolmenkymmenen tuntumaan. Myöhemmin putkeen otettiin vielä kaikkien juoksijoiden nimmarit ja ilmeisesti se on Jupen mökillä koristeena vielä tänäkin päivänä.
 |
| Sami ja Jupe maalissa jossain siellä |
Kahdeksantenatoista päivänä Temmeksen maantiesuoralla joutui Heli ensimmäistä kertaa jättämään kävelyksi koko iltapäivän ajaksi jalkojen takia. Seuraavana aamuna hän oli vakavan oloinen ja sanoi kävelevänsä taas koko päivän. Lähdimme siitä sitten liikkeelle ja yllätys yllätys Heli irtaantui omaan vauhtiinsa, Rebekah ja minä tulimme hitaammin perässä.
"Iron Lady walking."
"Yup."
Emolahdella illanviettoomme tuli mukaan Rekka-Raikku. Hän juoksi mukana useana päivänä Keski- ja Etelä-Suomessa. Muistan elämänohjeen jonka Raikku antoi heti ensimmäisenä iltana:
"Pirähän Leskelä järki kärees ja housut jalaas."
Hyvä vinkki jota olen koettanut noudattaa soveltuvin osin.
Ehtihän siinä heinäkuun aikana toki tehdä muutakin kuin juosta. Ravinto ja kehoa palauttava toiminta olivat tärkeässä osassa. Muistuu mieleen Sysmän urheilukenttä kahdentenakymmenentenäkuudentena iltana. Näimme leirintäalueen ilmoitustaululla paikallisen urheiluseuran kesäkalenterin jossa samalle päivälle oli merkitty ohjattu venyttelytuokio. Janne, Heli ja minä päätimme käyttää mahdollisuuden hyödyksi.
Vähän ennen vuoron alkua laahustimme urheilukentälle ja jäimme odottelemaan. Janne ja Heli alkoivat tekemään alkuvenyttelyjä jo odotellessa, minä sensijaan loikoilin seiväshyppypaikan patjalla. Siinä oli kiva tuijotella sinistä taivasta ja vähäisiä pilvenkiehkuroita.
"Tämä on sitten rentoutumisharjoittelua."
Lopulta sinne kentälle ei ketään ohjaajaa ilmaantunut, vain nuori juoksijatyttö äitinsä kanssa radalle harjoittelemaan. Venyttelyt tuli kuitenkin tehtyä, ja osanottomaksu säästyi.
Sysmässä jäi toinenkin sovittu juttu tekemättä. Kun seuraavana päivänä juoksimme keskustan ohi niin paikallinen asukas seurasi meitä polkupyörällä ja kertoili seudun kuulumisia. Paras nähtävyys oli kuulemma näkötorni muutaman kilometrin päässä keskustasta. Ilman muuta käymme siellä vielä samana iltana! Eväitä vähän vaan mukaan ja siitä tulee kiva reissu. Jotenkin se sitten unohtui kun ilta koitti. Liikaa vaivaa...
Hauskin videotallennus oli ilman muuta se kun lauloimme kuorossa syntymäpäivätervehdyksen Julienin ystävälle Saksanmaalle. Linkittäisin sen tähän jos löytäisin.
Reissusta otettiin suuri määrä valokuvia. Katselin joitain niistä läpi ja hyvien otosten joukosta nousi esiin kuva joka otettiin vasta perillä. Tässä tämän valokuvauskilpailun voittaja.
 |
| Perillä. Kuvaaja: Pia Kojo |
Siinäpä synttärikirjoitus, olkaa hyvä. En tietenkään pääse ihan näin helpolla, sillä onhan tapana syntymäpävänä myös juosta iän velvoittama määrä kilometrejä. Jos totta puhutaan niin saatan olla tälläkin hetkellä niitä suorittamassa.
Neljäänkymmeneenseitsemään kilometriin hujahtaa helposti muutama tovi.
