Urheilija

 

Tapaninpäivä

Siitä on vajaat 35 vuotta kun totesin keskenäni että en ole enää mikään urheilija, vaan ihan tavallinen kuntoliikkuja vaan. Tuohon aikaan minulla oli melko kovat kriteerit oikeaan urheiluun: pitää olla tavoitteellinen harjoitusohjelma, rasvaprosentti alle 10, valmennusryhmäsijoitus sekä hyvät saumat kansallisiin kärkinoteerauksiin.

En edes päättänyt juhlallisesti että nyt minusta tuli pelkkä kuntoilija. Se vaan tapahtui hivuttamalla. Itsemyötätunto on sen verran uusi sanahirviö että sitä ei vielä tuolloin ollut käytössä, tai ainakaan se ei ollut trendannut. Sen verran saattoi olla hempeyttä työkalupakissa että lepopäivän lenkki oli hieman normaalia kevyempi mutta vastaavasti pitempi. Tai jos 20 x 1000 m intervalliharjoituksessa alkoi huimata puolessavälissä niin hyvä on, yhden sokeripalan voi heittää huuleen ja lutkuttaa sitä juostessa niinkuin vauva peukaloa ettei vaan tule paha mieli, saatana. Urheilija-statuksen väkisin roikottamiseen lempeys ei riittänyt.

Kuntoilijana on kiva olla. Lajeina juoksulajit. Saa treenata niinkuin urheilija mutta ei tarvitse tehdä tulosta. Jos sattuu olemaan kunnossa niin voi harvakseltaan jopa käydä kisoissa kiusaamassa oikeita urheilijoita. Jos taas menee huonommin niin selitys on valmiina. Kävin vaan kuntoilemassa. Huijari-syndrooma selätetty viekkaasti.

Taas ovat jouluvapaat menneet kahden päivätreenin taktiikalla, siinä välissä jouluvalmistelut ja vieraiden kestittelyt x 2 ja iltasella palauttavat joulujuomat siihen malliin että lepopulssi on kehittynyt 20 pykälää, tasolta 45 sinne 65:n paikkeille. Pitäisinkö jo sen lepopäivän vai jatkanko samalla rytmillä vuoden loppuun?

Tänään ainakin edessä kauden ensimmäinen sisäsuunnistus klo 11, hieno laji, sekä verryttelyt mennen tullen. Iltapäivällä hiihto. Katsotaan sitä lepopäivää joskus myöhemmin. Mietin kerran tällaista: jos rasitustaso nostaa lepopulssin yli sadan, niin pelkkä elossa olo vastaa kevyttä hölkkää. Eikös kunto tällöin kasva tekemättä mitään?

On minulla muitakin harrastuksia kuin treenaaminen. Katson esimerkiksi treenivideoita, erikoisalana suunnistusvideot. Useinmiten katson niitä joko juoksumaton tai spinning-pyörän päältä. Suomalainen suunnistus-tube on varsin uusi mutta kehittyvä urheiilutubettamisen alalaji. Olen itsekin julkaissut muutaman otsakameravideon.

Suosituimmat suunnistustubettajat tulevat Etelä-suomesta parhaiden maastojen lähituntumasta. Nimimerkki "Kuntoilija" on yksi heistä. Kannattaa tutustua, hyvin selostettuja ja kuvattuja videoita jotka antavat lajista varsin todenmukaisen kuvan. Minulla on sen verran lajituntemusta että pystyn arvioimaan "Kuntoilijan" taitotason sekä kuntotason melko tarkasti. "Kuntoilun" rima on kyllä laitettu rehellisen korkealle. Itselläni suoritustaso menee tuon alitse että heilahtaa.

Pitäisikö lakata kusettamasta maailmaa ja itseään. Kuvittelen olevani kuntoilija, vaikken ole edes "Kuntoiijan" tasolla. Entä jos vaan tunnustaisi tosiseikat.

Mitäpä jos unohdetaan ne kuntoiluhommat hetkeksi. Palataan siihen urheiluun. Entä jos urheilijuuteen riittäisi tällaiset kriteetit: 1) treenaa hullun kiilto silmissä vähintään joka päivä, 2) omistaa lajilisenssin ja käy innolla kisoissa, 3) ei ole ihan häntäjoukoissa omassa ikäsarjassaaan, ja 4) koettaa oppia harrastamastaan lajista ja treenaamisesta jatkuvasti uutta.

Noilla kriteereillä voisinkin olla ihan oikea urheilija, hähää. Lukitaanko vastaus?