MItä haluaisit tehdä jos et pelkäisi mitään?

1.

Varhaisimpiin muistoihini kuuluvat yölliset painajaisunet joissa herään omasta huoneestani ja lähden juoksemaan olohuoneen halki isän ja äidin väliin. Olohuone on pimeä ja siellä vaanivat hirvittävimmät kummitukset ja kauhut joita lapsen vilkas mielikuvitus pystyy loihtimaan. Kujanjuoksu jatkuu siihen asti kunnes kummajaiset viimein saavuttavat minut ja herään pimeässä, omassa sängyssäni. Kerään hetken rohkeutta ja juoksen saman reitin, joka hereillä ollessa tuntuu ihmeen lyhyeltä.

Lapsen elämä kerostalossa keskikaupungilla ei vielä 70-luvulla ollut niin rauhaisaa ja idyllistä kuin nykyään. Päivällä oli vaikeaa ja vaarallista pysytellä isojen poikien perässä. Yöllä liikenteen äänet ja valot pitivät hereillä. Hurjaluontoisen isoveljen takia piti myös olla varuillaan.

Ajan myötä painajaiset harvenivat. Viimeisessä muistamassani varhaislapsuuden painajaisessa minut sai kiinni karmaiseva naismörkö. Kun muuta ei ollut tehtävissä, sanoin sille näin: "lyö minua niin herään". Se toimi. Heräsin ennen kuin se ehti tehdä mitään ikävää. Pimeää pelkäsin vielä tuonkin jälkeen mutta painajaisia en niinkään.

2.

Ennen tietokonepelejä ja VHS-kauhuelokuvia tapeltiin kaduilla ja kujilla oikeasti. Pikkuriidat ratkottiin usein nyrkeillä, joukkotappeluita järjestettiin isompia riitoja varten. Milloin ei tappelua jossain ollut käynnissä, mietittin muuten vaan kuka voittaisi kenet.

Inhosin väkivaltaa mutta aina niitäkään tilanteita ei voinut välttää. Muutaman kerran jouduin kouluaikoina lyömään ja sain vähintään samalla mitalla takaisin, olinhan varsin heiveröinen. Itseäni heikompia en lyönyt koskaan, vain ilkeitä isoja poikia joille väkivalta oli arkipäivää, ja vain kestämättömässä tilanteessa. Naapurin Sepolta nenästä verinäyte kun heitteli jääpalloilla. Kolmasluokkalaiselle kiusaajalle neniin pukuhuoneessa. Koko luokkaa väkivaltaisesti kohdellut vuorenvalloittaja alas lumikasalta johtaen tietysti ankaraan kostoiskuun ja nenäveren vuodatukseen.

Opin sen että väkivalta perustuu pelkoon. Väkivaltaa käyttävä ihminen pelkää että muilla keinoilla ei pärjää. On pakotettava muut tottelemaan, muuten ei löydä paikkaansa porukassa. Vielä suurempi kuin kontrollin menettämisen pelko on huoli maineesta. Huoli siitä että leimautuu pelkuriksi, pelko joutuvansa kiusatuksi, jos ei itse lyö ensin. Pelko on siis usein myös väkivallan syy, ei vain sen seuraus.

3.

Rakastin ja pelkäsin korkeita paikkoja - niissä sai kokea vapauden ja vaaran tunteita. Muistan kun Marko Näppä putosi kuusivuotiaana puistopuun oksalta ja katkaisi solisluunsa. Itse käppäilin samanikäisenä jo hengenvaarallisissa korkeuksissa, joskus saattoi kului useita tunteja puiden oksilla. Pimeäpiiloa leikkiessä puiden latvat olivat suosikkipiiloja. Haaveena oli laskuvarjo tai riippuliidin jolla voisi liidellä puusta alas.

Korkeissa paikoissa on riskinsä. Kerran lähdin hakemaan autotallin katolle lentäneen jalkapallon. Otin vauhtia ja potkaisin sen katon reunalta, huomaten olevani ilmassa reunan toisella puolella. Yllättävän tapahtuman hetkellä saattaa ajan kulku hidastua niin että ehtii sisäistää virheensä sekunnin murto-osassa. Kun hetki oli ohi istuin betonilla muutaman metrin alempana. Onneksi olin kevyt rimpula enkä rysähtänyt kovin pahasti.

Tyypillisiä tapoja koetella rohkeutta olivat voltit lumihankeen, uimahypyt eri korkeuksilta, mäenlasku bootseilla jäädytetyn mäen hyppyreistä. Järkevämpiä harrasteita kuin kärrypolkuralli romuautolla jota sitäkin tuli kokeiltua. Toki ne kaikki kehittivät koordinaatiota, ja ehkä opettivat toimimaan yllättävissä tilanteissa joita voi tulla vastaan ihan arjen keskellä.

Eräänä syyspäivänä pyöräilimme kohti uimahallia kun naapurin poika yhtäkkiä katosi joukosta. Pysähdyimme ihmettelemään asiaa ja pian huomasinkin polkupyörän vähän taaempana ojassa. Löysimme liikkumattoman hahmon ojan pohjalta, pää betonisessa siltarummussa. Paikalle sattuneiden poikien kanssa vedimme hänet ylös ja havaitsimme olevan hengissä, vaikkakin tajuttomana, ja pää lähes kauttaaltaan veressä. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä joten muiden jäädessä onnettomuuspaikalle minä vilahdin etsimään apua. Pojan isä oli onneksi lääkäri joten saimme avun paikalle ripeästi. Se oli äkkitilanne jonka aikana en ehtinyt pelätä, vain toimia. Potilas selvisi hengissä, muutamia kymmeniä tikkejä rikkaampana.

4.

Ennen vanhaan poikien tehtävä oli olla villejä viikareita jotka eivät itke eivätkä suuremmin tunteile. Sellainen tuli ainakin olla ulkokuori. Sisällä paloi toki monenlaiset haaveet siitä millaista elämää haluaisi elää, millaista maailmaa haluaisi asuttaa.

En ole koskaan pelännyt ihmisten seuraa, en edes tyttöjen. Silti oli nuorenmiten vaikeaa sanoa nätisti oikeassa paikassa. Ei voinut koskaan tietää miten toinen kokee ne sanat tai teot. Niinpä tuli joskus oltua turhankin varovainen.

Esimerkiksi se R-sana. Se on pelottava sana jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Jollekin se tarkoittaa että tuntuu kivalta olla yhdessä tässä hetkessä. Toiselle se merkitsee ikuista R-vankilaa. Kolmannelle jotain siltä väliltä.

En minä koskaan sanojen sanomista pelännyt. Niiden seurauksia. Yksikin sana sopivaan saumaan voi pyyhkiä koko tarkkaan suunnitellun tulevaisuuden pois. Tulevaisuuden jossa en ikinä perustaisi perhettä tällaiseen ylikansoitettuun maailmaan, näillä geeneillä, työttömyyden ja ydintuhon partaalle kärvistelemään jossain keskiluokkaisessa omakotimiljöössä.

Pelottavia asioita tällä saralla ovat myöskin seuraavat: kelpaanko ja onko minusta. Ja mitähän sillä toisella on oikeasti mielessä, ei kai se helvetti katsele ruusunpunaisten silmälasien läpi ja luule löytäneensä jonkun unelmien prinssin. Sittei joutuisi esittämään unelmien prinssiä loppuikänsä, siihen ei kykene erkkikään, eikä varmaan edes Harry tai William.

5.

Elämä on pitkä ja alusta lähtien tapahtuu vitun noloja asioita. Niitä siis kertyy huolella. Ei vain minulle vaan yllätys yllätys myös muille. Meistä useimmilla on miljoona syytä hävetä itseään. Kun sitten hävettää niin ei haluta paljastaa häpeän syytä. Silloin teeskennellään, rakennetaan ulkokuori. Siinä käy seuraavalla tavalla: toisista nähdään insta-päivityksistä vain kaunis ulkokuori, itsestä kaikki häpeälliset tosiseikat.

"Kaikki muut on tuommosia ja minä vaan tämmönen."

Pelottavaa on tehdä asioita vaikka saattaa epäonnistua, tai käydä muuten nolosti. Laulaa yleisön edessä vaikka lauluääni on omasta mielestä jotenkin kummallinen. Käydä salilla vaikka on six-packin tilalla on rasvamakkarat. Ottaa alasti aurinkoa nakurannalla vaikkei olekaan varustettu niin isolla kikkelillä kuin suotavaa olisi.

Toki  se on aika vapauttavaa myös, jos huomaa uskaltavansa.

Urheilun saralla pelottavinta on lähteä kisaan jossa epäonnistuminen on todennäköistä. Liian pitkä kisa omaan kuntoon nähden, tai liian hidas vauhti muihin kilpailijoihin verraten. Liikaa läskiä. Pelon takia moni suoritus epäonnistuu jo ilmoittautumisvaiheessa, kun ei uskalla. Jopa treenaaminen jätetään aloittamatta, kun ei kuitenkaan onnistu.

Epäonnistumisen pelko on toki tavallisessa arjessakin aina läsnä. Sitä tulee luvattua asioita joista ei voi olla täysin varma. Pankille luvataan että pystytään lyhentämään asuntovelkoja seuraavat kaksikymmentä vuotta vaikkei rahatilanteestaan voi niin pitkälle mitenkään tietää. Työnantajalle luvataan että osataan tehdä homma ilman pienintäkään hajua onko siihen riittäviä taitoja olemassa. Puolisolle vannotaan ikuista rakkautta vaikka aikakauslehdissä on vain erouutisia, ja oma senhetkinen ennätys on alle viikon. Ostetaan kallis asunto jossa saattaa olla piilevä homevaurio.

Yksi suurimpia pelkoja on kontrollin ja omatoimisuuden menettämisen pelko. Elämä voi karata käsistä jos arvioin voimani väärin ja sen seuraksena uuvun sekä masennun riittävän pahasti. Myös raha-asiat voivat viedä kuilun partaalle vaikkapa työttömyyden tai alkoholinkäytön takia ja johtaa ylivelkaantumiseen ja kyvyttömyyteen huolehtia jokapäiväisistä asioista, jopa asunnottomaksi asti.

Nämä ovat kiistämättömiä vaaroja. Kaikenlaista voi todellakin tapahtua, kun emme elä täysin pehmustetussa pumpulimaailmassa. Vimeistään on uhkana elämänhallinnan menetys ylenmääräisen vanhenemisen seurauksena.

Kannattaisiko silti peloista huolimatta olla vähäsen uhkarohkea tässä arjen keskellä. Mikä on pahinta mitä voi sattua? Kuolema? No mutta, onkos se sen pahempaa kuin naapurin Esperin hoitokotiin joutuminen?

6.

Pelko ei aina ole pahasta. Pienet pelot silloin tällöin muistuttavat turvavyöstä ja heikoista jäistä, auttavat ihmisparkaa pysymään hengissä. Joskus  ne kuitenkin voivat tulla elämän haitaksi: estää lähtemästä yökävelylle kauniilla kuutamolla, tai aloittamasta keskustelun tuntemattoman kanssa bussipysäkillä.

Mietipäs itse mitä tekisit, jos nyt saisit päättää, etkä pelkäisi mitään:

•   Möisit kaiken ja muuttaisit lämpimään?
•   Ottaisit yhteyttä johonkuhun ihmiseen?
•   Hyppäisit laskuvarjolla?
•   Perustaisit riskillä oman yrityksen?

Tiedätkös mitä? Kyllä saat päättää. Peloista huolimatta.