Mies mudassa
Satunnaisissa keskusteluissa olen moneen otteeseen maininnut että minulla ei ole missään nimessä kova kilpailuvietti. Maratonit ovat minulle hölkkätapahtumia, eivät kilpailuja. Samoin polkujuoksut ovat erävaelluksia hieman pienemmällä kantamuksella varustettuna. Kunhan lenkkeilen omaksi ilokseni ilman sen kummempaa treeniohjelmaa, syömisen ja tietokoneen ääressä istumisen vastapainoksi.
Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan. Tutustuin juoksuharjoitteluun 12-vuotiaana kilpasuunnistuksen kautta. En edennyt koskaan aivan korkeimmalle huipulle mutta kisoissa vedettiin kuitenkin aina lähtökohtaisesti täysillä, vähintään parikymmentä kisaa kaudessa. Harjoittelu oli osin virheellistä mutta sitä oli paljon.
Nuoruuden kokemuksistako sitten juontuu se että kuntourheilun leppoisuus saattaa hetkellisesti unohtua kun tuo kartaksikin kutsuttu punaisilla ympyröillä koristeltu lakana lätkäistään kouraan.
Vallan maino laji muuten tuo Australiasta peräisin oleva Rogaining, eli vaellussuunnistus. Ennen lajin maahantuloa samankaltaisesta harrasteesta käytettiin jo vuosikymmeniä sitten nimitystä partiosuunnistus tai pistesuunnistus. Siinähän ideana on että kartta on kuin haulikolla ammuttuna täynnä eriarvoisia rastipisteitä ja kilpailijoiden on pyrittävä keräämään mahdollisimman monta pistettä. Kartta annetaan käteen etukäteen joten parasta reittiä saa pohdiskella hetken aikaa rauhassa.
Lauantaisessa kisassa kartta saatiin käteen 40 minuuttia ennen lähtöä ja itse kisaan sai käyttää 4 tuntia jonka jälkeen jokaisesta ylimenevästä minuutista vähennettäisiin sakkona yksi piste. Koleana syysaamuna päättelin että reitillä on juostava reippaasti jotta pysyy lämpimänä. Niinpä valikoin mukaan kevyen litraisen juomaliivin ja ketjutin tussilla yhtä vaille kaikki rastit reitiksi ja siihen vielä bonusrastin kaupan päälle (bonuksena oli lyhyt suunnistusreitti soramontussa ilmakuvan avulla).
Lähtölaukauksesta pyöräilijät ja juoksijat hajaantuivat eri suuntiin kuin ellun kanat. Lähdin etelään hyväkulkuiselle jäkäläkankaalle ja jätin jälkeeni samaan suuntaan lähteneen juoksevan parivaljakon. Poimin helpohkosti neljä ensimmäistä, mutta bonustehtävässä juoksin yhden kerran harhaan mustavalkoista ilmakuvaa ihmetellessäni. Niinpä tunnin paikkeilla vastaan tuli sama parivaljakko palatessani ensimmäiseltä merenrantarastilta. Tämä oli se kohta missä meinasi kilpailuvietti hetkellisesti muistuttaa itsestään mutta onneksi se meni nopeasti ohi.
Sen verran lisäsin kuitenkin painetta päälle että parin rastin jälkeen unohdin tyystin käydä kuuden pisteen arvoisella rantarastilla. Siinä kävi oikeastaan tuuri: ne parikymmentä minuuttia säästyivät reitin loppumatkaa varten. Jatkoin mahdollisuuksien mukaan teitä ja polkuja pitkin, mukavaa vaihtelua olivat piipahdukset merenrantaheinikossa ja oikaisut vähän hidaskukuisempien metsiköiden läpi. Kolmen tunnin paikkeilla olinkin Hailuodontien varrella ja tuli aika päättää lähtisinkö vielä kiertämään Akionlahden ympäri Varjakan satamaan vai poimisinko vain helpompia rasteja ison tien varresta. Lähdin toki kiertämään.
Hiukan hitaampia olivat Akionlahden niittyalueet kuitenkin ja kello juoksi nopeammin. Kun saavuin Varjakan kartanolle, oli aikaa enää 20 minuuttia. Ehtisin perille juuri ja juuri tietä pitkin mutta nyt oli päätettävä yritänkö noutaa vielä 9-pisteen rastin metsiköstä. Lähdin yrittämään. Osoittautui että minun ja rastin välissä oli karmea pajupusikoitunut pakettipelto, miltei läpipääsemätön. Tuhrasin muutamaan metriin useita minuutteja kunnes viimein pöllähdin rastille. Aikaa oli enää 10 minuuttia jäljellä ja matkaa melkein puolitoista kilometriä. Saattaisin ehtiä jos jaksaisin pinnistellä vielä hetken aikaa täyttä ravia. Suuntaa ei valitettavasti tullut enää katsottua niin tarkasti...
Käytännössä juoksentelin ryteikössä olevia metsäkoneen uria jonnekin kunnes tulin asfalttitien laitaan. En tiennyt missä olin mutta sentään osasin päätellä että vasemmalle on lähdettävä. Pari kilometriä siitä oli vielä maaliin kylätalolle, oikeasta kohtaa olisi riittänyt puoli kilometriä. Sakkominuutteja tuli lopulta yhdeksän kappaletta eli ne mitätöivät rastilta 91 ansaitut pisteet. Mitäpä siitä, sain hyvää treeniä ja vielä mukavat suonenvedot kohmettuneilla jaloilla ravatusta loppukiristä.
Täpärä voitto jalankulkijoiden sarjassa selvisi vasta tuloluettelon valmistuttua. Kisan voi halutessaan katsoa uusintana osoitteessa gpsseuranta.net.
Sellaista viestiä tuli kisajärjestäjältä että MTB-harrastajien osalta tiedotus on onnistunut paremmin mutta juoksuradalle mahtuisi enemmänkin harrastajia. Kenellä heräsi vähänkään kiinnostus niin MuddyX-ryhmä seurantaan. Seuraava kisa on keväällä, neljän tunnin hölkkäkunto riittää hyvin ja rastit ovat helpohkoja. Vettä saattaa kuitenkin mennä kenkään vähäsen.
 |
| Juomarepun valintaa viikonlopun tapahtumaan |
Nuoruuden kokemuksistako sitten juontuu se että kuntourheilun leppoisuus saattaa hetkellisesti unohtua kun tuo kartaksikin kutsuttu punaisilla ympyröillä koristeltu lakana lätkäistään kouraan.
Vallan maino laji muuten tuo Australiasta peräisin oleva Rogaining, eli vaellussuunnistus. Ennen lajin maahantuloa samankaltaisesta harrasteesta käytettiin jo vuosikymmeniä sitten nimitystä partiosuunnistus tai pistesuunnistus. Siinähän ideana on että kartta on kuin haulikolla ammuttuna täynnä eriarvoisia rastipisteitä ja kilpailijoiden on pyrittävä keräämään mahdollisimman monta pistettä. Kartta annetaan käteen etukäteen joten parasta reittiä saa pohdiskella hetken aikaa rauhassa.
Lauantaisessa kisassa kartta saatiin käteen 40 minuuttia ennen lähtöä ja itse kisaan sai käyttää 4 tuntia jonka jälkeen jokaisesta ylimenevästä minuutista vähennettäisiin sakkona yksi piste. Koleana syysaamuna päättelin että reitillä on juostava reippaasti jotta pysyy lämpimänä. Niinpä valikoin mukaan kevyen litraisen juomaliivin ja ketjutin tussilla yhtä vaille kaikki rastit reitiksi ja siihen vielä bonusrastin kaupan päälle (bonuksena oli lyhyt suunnistusreitti soramontussa ilmakuvan avulla).
 |
| Lauantain strategiakelmu, noin 35 - 40 km |
Sen verran lisäsin kuitenkin painetta päälle että parin rastin jälkeen unohdin tyystin käydä kuuden pisteen arvoisella rantarastilla. Siinä kävi oikeastaan tuuri: ne parikymmentä minuuttia säästyivät reitin loppumatkaa varten. Jatkoin mahdollisuuksien mukaan teitä ja polkuja pitkin, mukavaa vaihtelua olivat piipahdukset merenrantaheinikossa ja oikaisut vähän hidaskukuisempien metsiköiden läpi. Kolmen tunnin paikkeilla olinkin Hailuodontien varrella ja tuli aika päättää lähtisinkö vielä kiertämään Akionlahden ympäri Varjakan satamaan vai poimisinko vain helpompia rasteja ison tien varresta. Lähdin toki kiertämään.
Hiukan hitaampia olivat Akionlahden niittyalueet kuitenkin ja kello juoksi nopeammin. Kun saavuin Varjakan kartanolle, oli aikaa enää 20 minuuttia. Ehtisin perille juuri ja juuri tietä pitkin mutta nyt oli päätettävä yritänkö noutaa vielä 9-pisteen rastin metsiköstä. Lähdin yrittämään. Osoittautui että minun ja rastin välissä oli karmea pajupusikoitunut pakettipelto, miltei läpipääsemätön. Tuhrasin muutamaan metriin useita minuutteja kunnes viimein pöllähdin rastille. Aikaa oli enää 10 minuuttia jäljellä ja matkaa melkein puolitoista kilometriä. Saattaisin ehtiä jos jaksaisin pinnistellä vielä hetken aikaa täyttä ravia. Suuntaa ei valitettavasti tullut enää katsottua niin tarkasti...
 |
| gpsseuranta.net: musta viiva = suunnitelma, vihreä pallukka = toteutus |
Täpärä voitto jalankulkijoiden sarjassa selvisi vasta tuloluettelon valmistuttua. Kisan voi halutessaan katsoa uusintana osoitteessa gpsseuranta.net.
Sellaista viestiä tuli kisajärjestäjältä että MTB-harrastajien osalta tiedotus on onnistunut paremmin mutta juoksuradalle mahtuisi enemmänkin harrastajia. Kenellä heräsi vähänkään kiinnostus niin MuddyX-ryhmä seurantaan. Seuraava kisa on keväällä, neljän tunnin hölkkäkunto riittää hyvin ja rastit ovat helpohkoja. Vettä saattaa kuitenkin mennä kenkään vähäsen.
Kommentit
Lähetä kommentti