Sysipaskan hiihtäjän ihmeelliset seikkailut kilpakentillä

 

Paskan hiihtäjän lapsuus

Synnyin 1970-luvun alussa hiihtoperheeseen. Tarkennuksena vielä - seitsemänkymmentäluvulla lähes kaikki perheet Suomessa olivat hiihtoperheitä.

Hiihtokilometrit merkittiin ruutuvihkoon. Jo ala-asteella niitä kertyi useita satoja per vuosi. Hiihto oli pikkulapsena ainoa kestävyyslaji jota harrastin säännöllisesti, jos ei jalkapalloa ja monttupyöräilyä oteta lukuun.

Hyvällä kelillä tykkäsinkin hiihtää. Olin siinä mielessä edellä aikaani että tunkkasin tasatahtia aina kun mahdollista. Tämä ei tarkoita että olisin pärjännyt hiihtokisoissa. Enemmänkin olin tasaisen huono. Siinä missä velipoika oli koulujenvälisissä mitaleilla, minä pääsin kuutosluokalla oman koulun hiihtokisoissa puolenvälin paikkeille, vaikka voitelu oli priimaa ja alla lasikuitusukset. Sokeripaloja napsimalla sain sen verran hiilareita matkan varrella etten 3.3 kilometrin perinteisellä jäänyt ihan viimeiseksi.

Oli melkoinen helpotus kun opin 12-vuotiaana kantapään kautta suunnistamaan, ja sain vaihdettua päälajin sellaiseen, jossa olin hieman vähemmän paska.

Kunnian päivät

Suunnistuksen talviharjoitteluna jatkoin sinnikkäästi hiihtouraa. Tasaisen tappavasti tuhannen kilometriä per talvi, sekä muutama masokistinen osallistuminen hiihtosuunnistuskisoihin. Kilpahiihtäjäksi minulla oli mielenkiintoiset fyysiset ominaisuudet: heikko ylävartalo, hintelät kädet, keskinkertaiset sukset sekä pahnanpohjimmaiset voitelutaidot & hiihtotekniikka.

 

Varhaisin muisto hiihtosuunnistuskisasta: aamulla oli -30 astetta pakkasta. Oulujoen Kiekon jo aikaa sitten palaneella majalla kisaisännät saivat puhallettua mittarin salaa -20:een ja kisat voitiin pitää. Hitaana hiihtäjänä minun piti jättää kaikki ylimääräinen painolasti matkasta - lähdin ohuella hiihtopuvulla. Puolen tunnin pyrähdyksen jälkeen olinkin umpijäässä. Onneksi majalla oli sauna, lämmitetty tulikuumaksi. Istuin siellä tunnin.

Koitti vuosi kahdeksanviis, kauan on aikaa siis, siitä kun voitimme viestissä Pohjois-Suomen mestaruuden Rovaniemellä. Radasta suurin osa oli loivaa moottorikelkkauraa, kuin tehty tasatahdin pukkaajalle. Olisi voinut kuvitella eteensä nousujohteisen hiihtouran.

Urani huippukohdat hiihtäjänä alkoivat kun sain valmennusryhmän sponsoroimana ihkauudet Järviset. Veltto suksipari, jäänyt oikealta hiihtäjältä ylimääräiseksi, oli kuitenkin parempi kuin siihenastiset varsin kulahtaneet Karhut. En tietenkään ollut hiihtovalmennusryhmässä, vaan kesäsuunnistuksen puolella. Edesmennyt Oulun Suuunnistajat oli kuitenkin kova viestiseura jossa kesämiehenkin oli pystyttävä suoriutumaan hiihtosuunnistuksen viestiosuuksista SM-tasolla.

Siihen nähden, kuinka huono hiihtäjä olin, päädyin erikoisiin paikkoihin. Otetaan vaikka Mynämäen ihme vuodelta 1986. Edustin maamme mestaruuskisoissa seuran kakkosjoukkueessa, väli-osuudella niinkuin huonolle hiihtäjälle kuuluu. Kevätlumisessa pakkassäässä odoteltiin ensimmäistä osuutta vaihtoon. Kummastelin, kun joukkueemme aloittaja Pasi Jussila hiihtelee yksin kohti vaihtopuomia. Missä muut ovat? Onko se jättänyt leikin kesken? Yhtäkkiä olenkin sivakoimassa kartta telineeseen survottuna kilpailun johdossa.

 

Huonokin hiihtäjä voi päätyä arvokisojen ykköspaikalle, jos edellisestä osuudesta on vastuuta kantanut jonkin sortin tykki. Säikähdysenergiaa hyödyntäen kärkipaikka saattaa jopa säilyä pari ensimmäistä kilometriä, paskat housussa lykkien. Ei kuitenkaan koko matkaa. Puolivälin jälkeen niitä alkoi tulla. Ensin yksi, sitten toinen. Selvisin vaihtoon neljäntenä, kokonaistuloksissa olimme lopulta seitsemäs. Se oli elämäni paras hiihtosuoritus. Seuraavana vuonna olimme vielä toisenlaisella kokoonpanolla kahdeksas.

Kuntohiihtäjän taival

Tuli työ, arki ja monet muut kiireet. Hiihtosukset viettivät monta vuotta hiljaiseloa. Massakauden päätteeksi päätin ryhdistäytyä ja pudottaa painoa 15 kiloa vuonna 1999. Ryhtiliike käynnistyi kevättalvisilla laduilla.

Hiihtelin muutamia vuosia jokatalvisesti. Yhtenä syynä olivat vuoden 2000 nilkkavaivat. Elämäni nopeimman maratonin jälkilöylyissä oikea nilkka meni niin huonolle hapelle että ODL:n urheilulääkäri pohti olisiko juoksu-uralle laitettava piste. Päätin rauhoittaa nilkkaa hiihtelemällä talvet. Toinen syy oli työnantajani kilometrikisa. Edustin joukkuetta nimeltä "Symbian Hiihtoseura". Kertyneet kilometrit oli tarpeen hyödyntää johonkin.

Ryhdyin ulosmittaamaan kilometrejä pitkät perinteet omaavassa Oulun Tervahiihdossa. Ensimmäinen tervahiihtoni oli 2004 perinteisen hiihtotavan pitkä matka, 70 kilometriä. Liukkaassa kelissä selvitin reitin aikaan 4 tuntia 24 minuuttia. Se tuli jäämään kautta aikain parhaaksi tuloksekseni. Seuraavana vuonna meni vähän hitaammin, ja sitten vaihdoin luisteluhiihtoon.

 

Paras luisteluhiihtoni Tervahiihdossa oli vuoden 2009 suoritus ajassa 4 tuntia 29 minuuttia, sijoitus miesten sarjassa 161. Samana vuonna osallistuin rinta rottingilla Haukipudas-hiihtoon eturivistä. Pohjissa Rexin sininen, muilla fluorivoiteet. Heti lähtölaukauksen kajahdettua tunsin olevani täi tervassa. Kymmenen työntöä pysyin muiden mukana ja sitten loppui happi. Liian hapokasta. Kun tultiin varsinaiselle pururadalle olin jo häntäjoukoissa. Luistelu-urani päättyi siihen kilpailuun. Aloin profiloitua taas perinteisen hiihtotavan puolelle.

Tämänkertaisesta perinteisen urasta tuli suhteellisen lyhyt. Talven 2011 aikoihin pystyin jo juoksemaan ympärivuotisesti, niinpä treenasin hiihtoa sen talven pitkälle pertsalle tasan yhden viikon verran. Kisa olikin sitten kuin olisi helevetin läpikäynyt, yhtä tervan juontia. Oli huono keli, ei pitänyt mutta eipä juuri luistanutkaan. Loppukirissä kahdeksankymppinen äijänkäppänä sivakoi niitä näitä rupatellen ohi. Pääsin perille ajassa 5:56 ja paskansin verta viikon.

Oi niitä aikoja kun ei tarvinnut hiihtää

Tervakatastrofin jälkeen lopetin hiihtämisen lopullisesti, niin kuvittelin. Havaitsin että ei tästä tule lasta eikä paskaa. Aloin pelkästään juosta. Seuraavat 15 vuotta olivat ehdottomasti urheilu-urani hienoimpia aikoja, kun ei tarvinnut hiihtää:

• Sain juosta vuoden ympäri
• Maratoneja alkoi kertyä, sadan rajapyykki ylittyi viitisen vuotta sitten
• Tähän mahtuu kokonainen ultrajuoksu-ura 100 - 1400 kilometrin matkoilla
• Suunnistuspuolella erikoistuin sprinttisuunnistukseen, mikä lajina on niin kaukana hiihdosta kuin mahdollista
  

Tuli lokakuu 2024, jolloin juoksuvihkoon oli kertynyt palttiarallaa 200000 kilometriä - 42 vuotta - ja polvi totesi että nyt on juostu liikaa.

Paskis palaa hiihtoladulle

Kun ei pysty juoksemaan, pää alkaa pursuta hiihtosuunnitelmia. Tänään kiersin lumetettua 850 metrin latua lukemattomia kertoja, ja mietin ensi talvea. Uudet lylyt ostelin jo pari viikkoa sitten, perinteiset karvapohjalla, sekä sellaiset sauvat, joissa on perinteinen käsilenkki.

 

Tulossa olevia hankintoja:

• Kunnon hiihtopuku, jos sellaisia vielä saa
  
• Karttateline hiihtosuunnistusta varten
  

Huonon hiihtäjän huonoudesta. Alkaa ikää olla jo sen verran että on aika heittää menneisyyden haamut romukoppaan ja todeta näin: hyvä ikämieshiihtäjä on se joka on vielä hengissä ja pysyy suksilla.

Tänä talvena Tervahiihto hiihdetään etappihiihtona Muhokselta Ouluun, ei siis ympyrälenkkinä niinkuin ennen vanhaan. Lähden todennäköisesti perinteisen hiihtotavan kisaan mukaan tavoitteena voitto.

Itseni.

Voitto siis. Voittaa itseni.

Jos tervis menee hyvin niin teen samalle keväälle Antti Tuiskut eli lähden SM-kisoihin viivalle.

En tosin lähde haastamaan Anttia sileän hiihtoon vaan toki hiihtosuunnistuksen kunnianarvoisan lajin pariin. Maaliskuussa 2025 nääs hiihdetään Posiolla pitkän matkan SM-hisut Lapin Lumirastien huipennuksena. Sinne voisi hyvällä tuurilla ehtiä peruskuntoon ja kisakeskuskin on siedettävän lähellä. Hiihtohan on sen verran raaka laji että kovin kaukaa ei raihnainen kilpaurheilija jaksa kisan jälkeen kotiin ajaa häpeämään.

Mutta treeni alkaa nyt. Iso treeni. Lahjattomat nähkääs harjottelee. Maltan tuskin odottaa, kun katoan potkullista Mietaa-tahtia tunturin taakse kaukaisuuteen.

"I shall ski on the beaches, I shall ski on the landing grounds, I shall ski in the fields and in the streets, I shall ski in the hills; I shall never surrender."