Kuukausi somevapaalla!

 

§ 1

Olin juuri kuukauden totaalisesti poissa sosiaalisesta mediasta, jolla tarkoitan lähinnä Facebookia ja Instagramia. En aio ruotia syytä hetkelliseen somelomaani, sillä sitä ei oikeastaan ole.

Minä vain joskus kokeilen juttuja, ihan vittuillessani.

Oikeastaan piti kirjoittaman siitä millaista sitten olikaan eristäytyä sosiaalisen median palveluiden ulkopuolelle kuukaudeksi, olenhan ollut niissä enemmän tai vähemmän läsnä useita vuosia. Kuljettiko somepaasto minut henkisen valaistumisen äärelle, vai tuliko pahoja vierotusoireita.

Paasto on ohi ja minä pöllähtänyt takaisin somekansan joukkoon, joten mitä?

§ 2

Kuukausi kului kuitenkin kummallisen tavanomaisesti. Kävin töissä, lenkkeilin normaaliin tapaan, vietin kaiken kaikkiaan hyvin tavanomaisen syyskuukauden, joka mennä sujahti loppujen lopuksi nopeasti. En valaistunut.

Näinkö vähän tosiaankin tarvitsen fb-frendien peukkuja tai ig-ihkujen sydämiä? Enkö muka tarvitse huomiota siinä missä muutkin?

Totta kai tarvitsen huomiota. En vain minä, vaan me, koko ihmiskunta olemme pahimman luokan laumaeläimiä, kauimmaisesta metsämökin luihupartaisesta erakosta punavuoren sähköpyöräilevään pikkuhipsteriin asti.

On turha kuvitella ettei peukuttelu kelpaa. Imin lapsena peukaloa viisivuotiaaksi asti. Minä todella tiedän mistä puhutaan kun puhutaan peukusta. Ihmisvartalon kiehtovin sormi on se.

Eikö ihqut sydämet sitten riitä, kun en kyttää niiden lukumäärää valokuvan kyljessä? Mitä! Ettei herttamollukat kelpaisi? Oliko tuo vitsi? Nyt puhutaan miehestä jolla on sydäntatuointi kämmenselässä, sekä perseessä toinen mokoma. Totta kai sydämet kelpaavat. Emojit, tarrat ja kiiltokuvat, tänne vaan.

§ 3

Kuukausi on kuitenkin vain kuukausi. Ei missään lue että pitää olla tunti tunnilta ihmisten elämäntilanteesta selvillä, sekä itsekin seurattavissa 24/7 ikuisessa BB-talossa. Ihmisiä toisiinsa verkottavien palveluiden perusajatus on kyllä kaunis, mutta joissain kivoissa jutuissa on synkkä kääntöpuoli. Ihmisluonto on aina ollut koukussa uutisiin ja pikku keskeytyksiin. Sosiaalista mediaa ennen oli sähköpostitulva, sitä ennen uutisvirta.

Onneksi minun ikäluokkani muistaa vielä sen ajan, jossa ei näitä höpötyksiä liiemmin ollut. Muuta hömppää kylläkin: uutispuuroa aamupöydässä ja freesit tiedotteet imuroitiin vielä ykkösen iltauutisista. Kun muinaisessa Suomessa ovikello tai puhelin alkoi pirisemään, putosivat patakinttaat jo silloinkin niille sijoilleen ja kiirehdittiin vastaamaan ettei tilanne mene ohi. Näitä keskeytyksiä kun tapahtui kerran tai kaksi päivässä, ja peukkua antoi lähinnä Arthur Herbert "Fonzie" Fonzarelli kerran viikossa, niin ne keskeytykset eivät elämänmenoa kovastikaan häirinneet.

§ 4

Nykyihmisellä patakintaat tippuvat laattalattialle kaksi kertaa minuutissa: ensimmäisellä kerralla tulee Facebookiin peukku, toisella kerralla oikein kahden sanan viiltävä kuitti IG:n puolelle. Viiltäviä kuitteja oli jo vuosikymmeniä sitten, paperi on yllättävän terävää kun sillä vetäisee väärässä asennossa ihoa vasten, oikein yllätyin kuinka paljon sitä verta tulee. Mutta patakinttaisiin eivät sen ajan kuitit pystyneet.

Eikä se jatkuva keskeyttely vielä mitään, vaan kun joka kerralla täräytetään mielialat kaakkoon. Tuliko peukku kivalta tyypiltä vai karkea läppä omaan kädenlämpöiseen pikku päivitykseen. Se on se viimeinen koukku ihmiskunnan arkkuun että jokainen pikku keskeytys on merkityksellinen. Että on pettynyt olo jos ei koko ajan ole huomion aallonharjalla.

§ 5

Synnynnäisesti kukaan ei ole niin heikkoluonteinen että tarvitee spessuhuomiota kolmen minuutin välein. Ei kukaan. Mutta niin vaan nämä koukutusjärjestelmät käyttävät ihmisluonteen tiettyä heikkoutta hyväksi. Heikkoutta joka ei edes oikein käytettynä ole haitallista, eli se, että ihminen luontaisesti kaipaa toisinaan vahvistusta ja huomiota omille jutuilleen, se on vain normaali ihmiskunnan laumasielu, kulttuuri.

Toisinaan. Ei siis alituiseen.  Se että oppii tarvitsemaan huomiota joka hetki, joka ikiseen älynväläykseen, on aika pervessiä. Hyväksynnän perässä singahtelevina somettimien jatkeina, olemmeko enää ihmisiä alkuunkaan?

On se perkele että sellaistakin tulee mieleen että tyypit unohtaa jos ei joka päivä heitä uutisvirtaan kuvan tai pari, tai jotakin hauskaa läppää, vaikka ei edes ole läppä-ihmisiä. Minä olen, läppä-ihminen, joten ei siinä mitään. Tai sitten jakele uutisia niinkuin paraskin uutistoimittaja. 

Nyt tulee viisaus. Hyvät tyypit eivät unohda päivässä tai kahdessa. Ei edes pahat tyypit. Ei edes kuukaudessa. Se on vaan oma mieli joka singahtelee herätteiden perässä, ei mikään muu. Ihmismielellä on joku kaipuu siihen että koko ajan tapahtuu - mutta toisaalta se jatkuva tapahtumavirta myöskin uuvuttaa.

§ 6

Hyviä puoliahan näissä somekilkuttimissa on niin paljon että kaikkea jaksa alkaa edes luettelemaan. En minä niitä vastaan ole. Jo se, että tekniikka on alentanut kynnystä puolituntemattomien rupatella keskenään, tai se, että se metsämökin erakko-Jooseppikin tohtii luontevasti päivittää statustaan kerran päivässä, milloin tuli riekkoa ja milloin ahvenaa. Voittopuolisesti hyviä systeemeitä, se paska tulee niistä ihme sivuvaikutuksista.

Ei siinä että muutamassa peukkuhuomiossa mitään pahaa olisi, tai niin muodoin muutamassa sadassakaan jos on jotakin jännää saanut aikaiseksi. Mutta se perkeleen refleksi.

Vielä se erityisen vittumainen osuus, että kun päivä päivältä kehittelee juttuja someen, niin ehkä tuleekin tehtyä päivityksiä sellaisia joihin tietää saavansa lujasti peukkua ja kivoja kommentteja. Kohta ajatteleekin ajatuksia siltä pohjalta, että mistä saisi eniten hyväksyntää. Sitä vaan, että missä kohtaa ollaan vielä se aito ja omapäinen "minä ite" ja mistä lähtien jo sisältäkin pelkkää huomionhakuista keinotekoista paskaa.

Ollaanko juuri sillä samalla tavalla yksilöllisiä kuin kaikki muutkin yksilölliset somevaikuttajat, että seuraajat eivät ainakaan pahastu. Mitähän yksilöllisyyttä se sellainen on, jos näytetään joka valokuvassa samalta kuin Istagramin suosituin some-persoona, 21-vuotias suosituissa lomakohteissa drikkilasi kourassa hengaileva hyvin yksilöllinen pers-Oona.

Tietenkään tämä ei ole mikään some-ajan uutukais-ilmiö. Ihmisethän ovat olleet matkimiskoneita kautta aikain, samoin apinat. Pers-Oona oli suosittu jo perskoulussa. Sosiaalinen media vaan jotenkin korostaa myös näitä ihmisyyden naurettavia piirteitä.

Eikä tämäkään ollut somepaaston syy. Eivät ne instagramin täyttävät pers-kloonit minun karaistuneita silmiäni juurikaan häiritse. Kuten sanottua, ei ollut mitään syytä, muuta kuin että joskus kokeilen juttuja.

 § 7

Somettomasta elämästä selviämiseen on yksi käytännön neuvo. Sama neuvo sopii ylipäätään kaikesta elämästä selviämiseen. Itse asiassa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta selviämiseen (Linnunradan Käsikirja Liftareille). Ai niin, se neuvo. Pitää ylettyä taputtamaan itseään olkapäälle.

Aina ei tule mistään muualta tsemppipeukkua vaikka suoriutuisi kuinka hyvin, eikä lohtusydäntä yösyömmellä vaikka olisi kovastikin huolien murtama. Ainoa jolta riittää aikaa viime kädessä joka hetki olet sinä itse. Kun huomioi itsensä niin pärjää kivasti jonkin aikaa ilman ulkopuolista huomiota.

Se on oikeasti tärkeääkin. Suurimmat filosofit, taiteilijat, runoiljat, miten kävi heille? Useimmat ovat saaneet tunnustusta vasta poismenonsa jälkeen. Kuinkahan monta kertaa ovat joutuneet antamaan itsellensä tsemppipeukun tai isohalin että ovat jaksaneet vääntää kliimaksiin elämäntyönsä jonka suuruutta kukaan muu aikalaisista ei ole tajunnut.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, että suurimmista sankariteoista saa valjuimmat suosionosoitukset. Ei vain somemaailmassa vaan oikeassakin elämässä.

§ 8

Työelämässä olen saanut suurimmat kehut esitettyäni leppoisan työn tuloksia upeassa auditoriossa monisatapäiselle kansainväliselle tutkijaryhmälle. Esityksen jälkeen juotiin kuohuviiniä ja syötiin pumpersnitcheleitä.

Oikeat sankariteot, jos niitä sellaisiksi voi edes kutsua, olen tehnyt penkin ja näppäimistön välissä tietotekniikan normaalipalkkaisena persvakotyyppinä. Vielä suurempi sankariteko on, jos pystyn tämän blogin lukijakunnan vakuutettua asiasta. Sen selittäminen, millaisen uurastuksen ja joskus lähes Nobel-tasoisen tutkimustyön voi vaatia että hatullisen paskaa nimeltä puolivalmis tietokoneohjelmisto tai laitteisto saadaan lopulta käymään ja kukkumaan, asiaan persjuuriaan myöten vihkiytymättömälle, on vaikeaa. Omia kokemuksiani vertailemalla voin vaikkapa todeta näin, että Suomen halki idästä länteen juokseminen yksin on huomattavasti leppoisampi suoritus kuin hankala projekti koodiorjana.

Persvakohommat ovat tällä alalla olleet perinteisesti niitä vaikeimpia työtehtäviä, ja ne tehdään lähes poikkeuksetta stressaavimmissa olosuhteissa, vittuilupalkalla. Projektien jälkeen ei poksautella kuohuviinipulloja. Pelkän ammattiylpeyden voimlla tehdään juuri niitä vaikeimpia hommia, devil is in the details, suomeksi havuja perkele, ja yksityiskohdat kulkeutuvat tekijänsä mukana multien alle.

Tietotekniikan Nobel-palkintoa ei ole olemassakaan, ja ennusteeni on ettei koskaan tulekaan. Keskivaikeita saavutuksia ihmiskunta juhlii mielellään, mutta vaikeimmat asiat halutaan unohtaa ja vaieta olemattomiksi. On kumminkin kivempi että maailma on ymmärrettävä ja yksinkertainen. Toisin kuin runoilijoilla, joitka nousevat arvoon arvaamattomaan kuolemansa jälkeen, koodarille haistatetaan paskat vielä pitkään poismenon jälkeen. Koodi nimittäin happanee ja sen käyttäjää alkaa vituttaa entistä enemmän kun vastuussa oleva taho karkaa taivaallisiin torvijoukkoihin. Tähän lohdutukseksi sopii Mauritius Boreliuksen lausahdus: "Minua vituttaa, olen siis olemassa.". Muinaisella suomenkielellä sama asiaisältö pystyttiin ilmaisemaan vieläkin nasevammin: "Minä elän, elän." (Aleksis Kiven elämä ja kuolema, toim. huom.)

Kun duuni ovat riittävän vaikeaa, olet sen kanssa täysin yksin, käytännössä kukaan ei ymmärrä mitä teet tai mistä puhut, lähes sama kuin vaikeimpien elämäntilanteiden kanssa, kanssaihmisillä vain suu auki ja kädet heiluvat.

§ 9

Nämä ovat ne muut syyt miksi on hyvä osata taputtaa itseään olkapäälle. Juuri silloin kun vain sinä tiedät että selkääntaputusta tarvitaan, ja sen ymmärtäminen on muulle maailmalle sula mahdottomuus. Silloin ei tule fb-päivitykseen peukaloita tai itkunaamoja. Se on se piste missä viimeistään itselle yläpeukku muistikirjan nurkkaan, piste.

Se myöskin muistikirjoihin merkittäköön että ilman someakin pärjää, ainakin kuukauden. Hyvänä puolena ehkä jonkinlainen keinotekoinen hektisyyden tunne vähenee hiukkasen. Kukaan ei katoa sieltä somesta kuukaudessa pois, ja jos katoaa niin olisi kadonnut muutenkin. Jotain kivaa saattaa jäädä väliin, muttei mitään ainutkertaista. Ohimenneetkin jutut vissiin pääsee kelaamaan jälkeenpäin jos intoa riittää.

§ 10

En minä sitä kiellä, onhan sitä vähän ikäväkin, juoruja, kuulumisia, hassujen juttujen koristelua irvinaamalla. Refleksi vaan kuriin että ei joka piippauksesta tarvitse kaivella ruutuaikaa taskusta.

Että kyllä mie teistä vielä tykkäilen, ja naputtelen ne peukutkin oikeille paikoleen sinne päivityksiinne kunhan joudan.

Täältä tullaan taas!