Ultrajuoksua Venäjän naapurissa

 

Matkamuistoja Pietarista

Kävin viimeksi Venäjällä keväällä 2009. Se oli ennen Allegro-junien aikaa, joten kuljimme neuvostoliittolaisvalmisteisella junalla nimeltä "Ilja Repin". Lipun hintaan kuuluu tölkki olutta, pikku paketti meetvurstimakkaraa ja sämpylä. Meluisassa ravintolavaunussa tarjoiltiin borssikeittoa ja vodkaa. Perillä Pietarissa tutustuimme paikalliseen teknilliseen yliopistoon, ehdimme vierailla opastetulla käynnillä Eremitaasin taidemuseossa ja jopa Pietarin kansallisbaletissa katsomassa Joutsenlampi-esityksen.

Pietarilaiset jäivät mieleen vieraanvaraisina, sydämellisinä, Eurooppalaisina ihmisinä. Miliisistä varoiteltiin, neuvottiin pitämään etäisyyttä, mikäli mahdollista.

Vierailustani on kulunut 13 vuotta. Steriili Allegro-pikajuna korvasi perinteiset junat jo vierailua seuraavana vuonna ja se keskeyttää liikennöintinsä tänään. Kuluneena aikana Venäjä ehti aloittaa sotilaallisen toiminnan Ukrainan maaperällä 2014 ja tunkeutuikin sitten taas maahan useilta rintamilta Helmikuussa 2022. Muu Eurooppa yhdistyi tukemaan Ukrainaa ja asetti Venäjälle voimakkaita sanktioita. Tilanteen johdosta Suomen ulkoministeriö kehottaa nyt välttämään kaikkea matkustamista Venäjälle.

En taida reissata Pietariin lähiaikoina.

Tyypillinen Pietarilainen lienee silti yhäkin vieraanvarainen ja sydämellinen ihminen. Jospa hän vielä joskus voisi kokea olevansa myös vapaa Eurooppalainen, ilman että täytyy paeta kotikaupungistaan.

Vaikka ilmatila on tällä hetkellä suljettu ja yhteistoiminta supistettu minimiin, Venäjä on aina osa Suomalaista ajatusmaailmaa. Kun kesällä 2019 juoksin Raatteen kylästä Ouluun, muistelin että Ukrainalaisista kootun divisioonan 44. tavoitteena oli talvella 1939 edetä muiden joukkojen mukana viikossa Ouluun saakka ja katkaista Suomi sen kapeimmalta kohdalta. Huomautettakoon tässä että kapeimmaltakin kohdalta Suomi on tiereittiä pitkin 234 kilometriä. Juoksumarssia matkaan menee kokeiluni perusteella 1,7 vuorokautta.

Kun kesällä 2019 katsoin Raatteesta rajan yli itään, sanoin ääneti itselleni että siellä asuu naapuri, ei vihollinen. Enintään vastustaja, jos käytetään urheilutermejä.

Taistelut Ukrainan maaperällä ovat antaneet oman mausteensa ultrajuoksun harrastajallekin. Harjaantunut silmä poimii nyt suomalaisesta metsämaastosta hyviä puolustusasemia, pohtii maaperän sopivuutta juoksuhautoja silmälläpitäen, poimii metsätieltä oikeat kohdat murrosteille ja sulutteille.

Luonnon omat murrosteet

Samalla järki ei ainakaan juoksuvauhdissa suostu ymmärtämään sotilaallisten operaatioiden järjellisyyttä nykyaikana, siis sitä miten joku on valmis maksamaan satojen miljardien hinnan siitä että pääsee tappamaan 0.2 promillea naapurimaansa väestöstä ja tuhoamaan suurinpiirtein 0.5 promillea rakennuksista. Sotahistoriallisesti sen voi ymmärtää mutta lähimmän vuosisadan taloudellisen ajattelun valossa ei. Ehkä kyse on siitä että ne ovat vain valtion rahoja, eivät omia. Niillä voi toteuttaa mieleen juolahtaneita sotahistoriallisia ideoita.

Epäpyhästä Kiina-allianssista on turha etsiä selitystä tai ratkaisua näille toimille. Tässä tasavertaisessa valtiosuhteessa Venäjä paistattelee muutaman viikon uutisvirran keskiössä ja katoaa sitten isoveljensä varjoon, isoveljen joka yrittää paraikaa itsekin kadota näkymättömiin. Kiinassa kasvojen menettämisellä on hintansa. Jatkossa isoveli vaihtaa puheenaihetta aina kun pikkuveli mainitaan.

Länsinaapureissa Venäjää ei sentään unohdeta. Minulle venäläinen on toivottavasti jatkossakin enintään vastustaja, eikä vihollinen. Ukrainalaiselta kysyttäessä voi vastaus olla jo toinen.

Kiovan kaupunki tulee olemaan varovaisessa slaavikyykyssä seuraavat 100 vuotta, mitä tulee Moskovaan. Toivottua slaavilaisten kansojen karhunsyleilyä ei ole tiedossa seuraavan tuhannen vuoden aikana.

Suurkaupungeilla on pitkä muisti.