Vauhti kiihtyy

 

Ikääntyviä ihmisiä kehoitetaan hidastamaan. En ymmärrä. Ensinnäkin, me kaikki olemme ikääntyviä, vauvasta vaariin. Toisekseen, kun ikää hieman kertyy, niin ei välttämättä pysy hidastelemalla hyvässä kunnossa saatikka terveenä.

Olen kestävyysjuossut hieman yli 40 vuotta. Lasken aloitushetkeksi sen kun ensimmäistä kertaa otin säännölliset yli 2 tunnin pitkikset harjoitteluohjelmaan. Kilpailin ensin tosissani viitisen vuotta ja sen jälkeen kuntourheilin 35 vuotta. Päälaji on vaihtunut: maastosuunnistus, maraton, ultramaraton, rogaining, ja viime aikoina sprinttisuunnistus. Suorituksen kesto on siis välillä 12 minuuttia - 48 tuntia, eteneminen suoritetaan jalan. Siinä yksinkertaisesti repertuaari.

Tämän neljänkymmenen vuoden aikana harjoittelumahdollisuuksia on ohjannut elämäntilanne ja urheiluvammat / vaivat. Polvivaivaa oli viiden vuoden ajan, lonkka vaivasi kymmenen vuotta, oikean jalan akilles/kantapää myöskin kymmenen vuotta. Urheiluvammoista olen oppinut sen että kymmenessä vuodessa ne paranevat jos ovat parantuakseen. Olen joutunut korvaamaan suuren osan treeneistä polkupyörällä 10 vuoden ajan, käyttämään akilles-kantapää-ystävälliseksi muokattuja kenkiä toiset kymmenen vuotta. Kilpasuunnistus oli pannassa pitkän aikaa runneltujen nilkkojen takia.

Pientä kroonista vaivaakin on ilmaantunut. Verenpaine on ollut koholla 30 vuotta, josta lääkittynä 17 vuotta. Kolesterolit kohoavat heti kun vähänkään syö paremmin, viimeisimmässä lääkärintarkastuksessa ehdoteltiin statiineja hoidoksi, jäin puntaroimaan asiaa syksyyn asti. Krooninen ihotauti ei suosi liikuntaa, mutta saattaa olla helpottamassa iän myötä.

❤❤❤

Olen tuosta hidastamisesta tehnyt vastakkaisen päätelmän. Elämähän on kuin pitkä juoksukilpailu. Maratonissa haaveillaan negatiivisestä splitistä, eli siitä että jälkimmäinen puolikas olisi vauhdikkaampi kuin edellinen. Münchenissa 1972 Viren kaatui 10000 metrillä, mutta ei luovuttanut. Siihen aikaan kestävyysjuoksun tärkein vaihe oli loppukiri. Miksei elämässä voisi tavoitella upeaa loppukiriä?

Treenaan tällä hetkellä kovempaa kuin pitkiin aikoihin. Juoksen joka päivä, vuoropäivinä on vuorossa kovempi treeni. Tyypillisimmät kovat treenit ovat seuraavat: 250m intervallit, 1000m intervallit, 2000m tempojuoksut, jalkalihasten vahvistaminen 10 kg painoliivin kanssa. Viikonloppuun kuuluvat pitkikset ja mäkiharjoitukset. Tällainen harjoittelu on virkistävää, ottaen huomioon sen, että kantapään takia jouduin pitkään välttelemään kovavauhtista treeniä.

Ravitsemuspuolella maininnan arvoista on ehkä tämä: aamuni alkoivat vuosikymmenien ajan kahdella paahtoleipäsiivulla juuston kera sekä tuopillisella hyvin sokeroitua kahvia. Nykyään keitän joka aamu kauranleseillä terästetyn puuron ja koristelen sen puolukkahillolla tai vastaavalla. Kahvin maustan sokerin sijaan kauramaidolla, välipalana proteiinipitoisia superfoodeja kuten pähkinöitä, rasvatonta rahkaa, rasvatonta raejuustoa, sardiineja, ynnä vastaavaa. Huomionarvoista on se, että ne maistuvat paljon paremmalta kuin hikiset paahtoleivät. Luulen että läskiä pudonnut ja lihasmassaa lisääntynyt. En lähde niitä kuitenkaan mittailemaan, koska en jouda. Itsestäänselvien asioiden mittailu ei edistä mitään. Mittaan juoksuvauhdin kehitystä.

Viimeisimmässä verenpaineeseen/kolesteroleihin liittyvässä tarkastuksessa lääkäri varoitteli liian kovatehoisesta treenistä. Vastasin että seuraavalla viikolla ankkuroin puulaakijoukkueessa Jukolan viestiä, eikä siinä tarvitse mennä maksimiteholla, koska matka on niin pitkä. En maininnut loppukesän veteraanien MM-kisoista mitään, taikka siihen tähtäävästä harjoittelusta.

Ultrajuoksua on ikävä. Vuodesta 2008 lähtien olen vähintään kerran vuodessa tehnyt jonkun maratonia pidemmän lenkin, joko osallistunut kilpailuun tai järjestänyt omatoimisen juoksuvaelluksen. Tämän kesäloman ajan keskityn kuitenkin kehittämään juoksunopeutta sileällä ja maastossa. Kun ollaan viimeistelyvaiheessa lyhyemmälle kestävyysmatkalle niin siihen väliin ei ylipitkä suoritus kerta kaikkiaan sovi. Pintapuolisesti ultrajuoksusta voi palautua muutamassa päivässä, mutta syvempänä elimistössä jotain menee sekaisin paljon pidemmäksi aikaa. Ehdin vielä niihin talkoisiin, kun tämä kesä on hoidettu kunnialla.

❤❤❤

Tullaan siihen tämän päivän perimmäiseen kysymykseen. Kannattaako eläkeikää lähestyvän monenlaisten vaivojen runnoman ikämiesurheilijan harjoitella ja syödä samalla eetoksella kuin Olympialaisiin valmistautuvan huippu-urheilijan? Mikä kysymys - totta kai kannattaa! Se matkahan on siinä se pointti, ei pelkästään lopputulos.