Seitsemän kertaa seitsemän


Tänä viikonloppuna juostaan taas perinteinen Julokan viesti. Oma tutustumiseni tähän tapahtumaan alkoi ensimmäisestä Nuorten Jukolasta joka järjestettiin Lahden Suurleirin yhteydessä vuonna 1986.

 
Jukolan viestin lähtö (Kuva: Suomen Suunnistusliitto 2009) 

Kisan suojelija, hallitseva maailmanmestari Kari Sallinen johdatti 193 joukkuetta lähtöpaikalle Lahden hiihtostadionin montusta. Ensimmäisen osuuden pituus oli 4 kilometriä ja siltä tuli kärjessä seuramme ykkösjoukkueen Mari Lukkarinen ensimmäisenä kuten maailmanmestarille kuuluikin. Toisella osuudella nykyinen Olympiakomitean puheenjohtaja Mikko Salonen piti ykkösjoukkueen johdossa. Minä olin samalla osuudella kakkosjoukkueessa ja juoksin myös ihan hyvin, nostin joukkueeni 45. sijalta viidenneksitoista. Kannustus Salpausselän stadionilla oli huikea. Viesti eteni ilman yllätyksiä kunnes joukkueemme Jukka Muhonen ohitti ankkuriosuudella seuran ykkösjoukkueen ja monta muutakin huippujoukkuetta tuodessaan meidät maaliin viidentenä 12,5 minuuttia voittajasta ja Pohjois-Suomen parhaana joukkueena. Tapahtumasta jäi hyvä maku joten innostusta löytyi kun aikanaan kysyttiin mukaan siihen oikeaan aikuisten Jukolaan.

Silloin kun vielä harjoittelin ja kilpailin suunnistuksessa, edustin Jukolassa aina omaa urheiluseuraa. Pari Jukola-tapahtumaa jäi niiltä ajoilta erityisesti mieleen. Parhaan kokonaistuloksen saavutimme Kraateri-Jukolassa vuonna 1991. Kisakeskuksena olivat Vimpelin Lakeaharjun laskettelukeskuksen lähimaastot, joista oli upea näköala Lappajärvelle. Juoksin itse kuudennen osuuden ja muistan ettei se mennyt ihan putkeen. Lähdin heti lähtöpaikalta letkan mukana väärään suuntaan ja tein parinsadan metrin ylimääräisen koukkauksen. Sen jälkeen rastit löytyivät mutta kisan loppupuolella alkoi kunto loppua kesken. Kevään aikana oli varmaan tullut tehtyä muutakin kuin treeniä. Joukkueen ankkuri Petri Karjalainen teki kuitenkin upean juoksun ja nosti sijoitusta roimasti. Lopputuloksissa olimme sijalla 185.

Seuraavana vuonna olin Jukolan viestin aikaan armeijassa, mutta sain kuntoisuuslomaa osallistumista varten. Juvan kunnassa sijaitsevan Kapalomäen maastoa luonnehdittiin savolaisen umpikieroksi. Juoksin aloitusosuuden Oulun Suunnistajien kakkosjoukkueessa. Kun lähtölaukaus kajahti, huomasin tutunnäköisen hahmon pari riviä edempänä. Juha Mieto kirmaisi liikkeelle ylämäkeen kuin uroshirvi. Kurikan Jätti oli vielä tuohon aikaan kovassa kunnossa ja hänellä sattui olemaan alkumatkasta sama hajonta kuin minulla. Suunnistus oli helppoa kun Mietaan iso selkä vilkkui edellä. Muutama rastiväli ennen maalia tuli pimeä ja kävipä sellainenkin sattumus että lamppuni sähköliitännät pettivät ja jouduin hortoilemaan pimeään. Selvisin kuitenkin maaliin letkojen perässä seurailemalla ihan kohtuullisella loppuajalla 1:39.

Kun kilpasuunnistusharrastus jäi vähemmälle tuli Jukolan viesteissäkin taukoa. Viesti-ura käynnistyi uudestaan kun sain kutsun täydentämään legendaarisen Kärpät Fan-Clubin joukkuetta. Keväänä 1999 oli helle, ja Hiisi-Jukolan kisapaikaksi valikoitunut soramonttu oli kuuma kuin hornankattila. Saavuimme paikalle päivää aikaisemmin akklimatisoitumaan ja tekemään kisasuunnitelmia. Seurailimme rauhassa kisakylän pystytystä ja ryyppäsimme olutta. Hiukkasen painittiin kun juomat loppuivat. Seuravana päivänä katseltiin Venlojen Viestiä ja virittäydyttiin tunnelmaan. Sain kaikin mokomin lähteä aloitusosuudelle koska osasin kuulemma suunnistaa. Pakollisena asusteena oli Kärppien pelipaita - onneksi helle vähän laantui iltayöstä.

Suunnistustaidot punnittiin ykkösrastilla. Puhalsin rinteessä rastin ohitse ja aloin haravoimaan mäenlaitaa kunnes rasti viimein löytyi. Tuhatpäisestä veljessarjasta ei siinä vaiheessa ollut enää jälkeäkään. Leimasin rastin omassa rauhassani aivan yksin. Linnut vain lauloivat. Olin menettänyt kymmenisen minuuttia. Jatkoin suunnistusta ja parin rastin jälkeen alkoi näkyä kävelijöitä, sitten hölkkääjiä. Suunnistin tarkasti ja viimeisillä rastiväleillä olin jo varsin vauhdikkaassa letkassa. Lamppukin toimi hyvin. Kun ilmaannuin soramontun laidalta vaihtosuoralle kärppien pelipaita päällä niin Hiisi-Jukolan hornankattila repesi hurmokselliseen kannustukseen. Pääsin lopulta vaihtoon sijalla 634. Muu joukkuekin taisteli urhoollisesti, mukana ensikertalaisia joille oli tulomatkalla käyty läpi suunnistuksen alkeet ja jaettu kompassit.

Kärpät Fan-Club -urani jatku vielä kahden Jukolan verran. Olin taktisesti aina aloitusosuudella jotta joukke saatiin potkaistua kunnolla vauhtiin. Olin silloin vielä kohtuullisessa kunnossa: pikku pummailujenkin jälkeen tulin vaihtoon parikymmentä minuuttia kärjen jälkeen, puolentoista tunnin paikkeilla.

Vuonna 2002 vierailin taas oikean suunnistusseuran riveissä. Pääsin juoksemaan ensimmäistä ankkuriosuuttani SK-Pohjantähden kolmosjoukkueessa. Jos olin kuvitellut Jukolan aloitusosuuden olevan rankka veto niin jälkeenpäin saatoin todeta että ankkuriosuus on sitä kaksin verron. Suunnistusradaksi Asikkala-Jukolan ankkuriosuus oli pitkä kuin nälkävuosi. Tein alussa sen virheen että reväytin koko karttalakanan auki lähtösuoralla. Rata kiemurteli siksakkia koko karttalehden kulmasta kulmaan ja takaisin. Käärin äkkiä kartan pienemmäksi, vain ykkösrastin näkyviin, ja yritin unohtaa mitä olin juuri nähnyt. Kaksi tuntia neljä minuuttia myöhemmin nilkutin ryvettyneenä loppusuoraa kohti maalia. Hirveä jano ja nälkä. Osuussijoitus kohtuullinen 368. Ei enää koskaan ankkuriosuudelle.

Vuosina 2003-2008 juoksin taas puulaakijoukkueessa. Tällä kertaa minut kutsuttiin työpaikkaliikkujista koottuun ME Pummit-joukkueeseen. Olivat jostain kuulleet että jaksan juosta ankkuriosuuden pysähtymättä. Kuusi kertaa pääsinkin ankkuriosuutta juoksemaan, ja osuussijotukseni olivat tasaisesti välillä 317-489. Joukkueen kokonaistulos vaihteli melko lailla vuodesta toiseen.

Mieleenpainuvin Jukola ME Pummien riveissä oli Jämi-Jukola vuonna 2004. Olin muljauttanut nilkkani pahasti juuri ennen viestiä ja meinasin melkein perua, mutta saavuin paikalle kun matka oli jo varattu. Nilkassa oli alumiinivahvisteinen tuki ja lupasin kävellä reitin jos saan lyhyemmän osuuden, vaikkapa toiseksiviimeisen. Itse kilpailun tiimellyksessä nilkka hiukan vertyi ja hyvin levänneenä myös kunto oli kohdillaan. Sijoituin osuusajoissa sijalle 201. Helppokulkuisilla rastiväleillä joissa nilkka antoi juosta tuli melko hyviä rastiväliaikoja, muunmuassa eräällä mukavan pehmeällä suovälillä parinkymmenen nopeimman joukkoon. Tietenkin juuri sillä kertaa joukkeella oli juoksujärjestyksen nimet sekaisin joten tuo 12 kilometrin radan rykäisy aikaan 1:15:56 jäi Business Oulua johtavan Juha Ala-Mursulan nimiin. Minä se silti kumminkin olin, prkl.

Viime vuosikymmenen vaihteessa edustin jälleen urheiluseuraa. Olin vaihtanut kotipaikkakunnakseni Haukiputaan ja aloin suunnistella paikallisen seuran Haukiputaan Heiton riveissä. Heitossakin pääsin ankkuriosuudelle joka kerta vuosina 2009-2011. Mielessä kangasteli kahden tunnin alitus ja vähän parempi osuussijoitus. Näistä parhaiten jäi mieleen vuoden Salpa-Jukola joka on toistaiseksi viimeisin Jukolan Viestini. Se juostiin itärajan pinnassa Vironlahdella, nimensä se sai Salpa-linjasta joka kulki maastoalueen poikki. Tulin juoksemaan suoraan lomareissulta aamuyöstä, suoritin oman osuuteni ja palasin takaisin lomailemaan. Taktiikka puri hyvin ja sain viimein painettua ankkuriosuudella osuusijoituksen alle kolmensadan (280.) eikä aikakaan jäänyt paljon yli kahden tunnin (2:03:04). Jotenkin tuntui että Jukola-tavoite oli saavutettu ja kiinnostus taas hetkeksi taantunut. Upeita muistoja niistä reissuista on kuitenkin jäänyt monenlaisia, yhtään reissua en vaihtaisi pois.

Tänä vuonna Jukola juostaan Pohjois-Karjalassa. Emme ehdi mukaan kun osuu toisenlaiset juoksukisat päijät-hämeessä Padasjoen kylässä samalle viikonlopulle. Mutta ehkä sitten ensi vuonna...

Suositut tekstit