Tervareitistön taikaa
Moniko tietää että viime vuosikymmenen vaihteessa rakennettiin Oulun Sankivaarasta Rokualle miljoonainvestointina noin sadan kilometrin mittainen tasokas vaellusreitti? Tämä kysymys nousi ajankohtaiseksi kun vaellusreitin suosituimmalle osalle ilmaantui suunnittelmia tuulivoiman suoja-alueeksi. Sen alle jäisivät Kallioselän kämppä sekä Joutensuon, Tervajärven ja Matkajärven laavut.
---
Minulle Tervareitistö tuli tutuksi sauvakävelyn entisenä ME-miehenä tunnetun Kari Heljasvaaran järjestämiltä keväisiltä vaelluksilta vuosina 2011-2013. Näiden tapahtumien teemana oli kävellä koko sadan kilometrin reitti hieman alle vuorokaudessa ja tuoda näin paikallista hienoa vaelluspolkua tunnetuksi.
Ensimmäisellä kerralla vuonna 2011 mukaan lähti Karin itsensä lisäksi Lasse, Jani ja Laura jotka olivat kovakuntoisia personal trainereita, Jari joka oli kunnostautunut vuorokauden hiihdossa sekä minä ja Marie joilla oli taustaa kilpasuunnistuksen puolelta. Karin vaimo Ritva oli meitä vastassa sovituilla pisteillä varustekassien ja eväiden kanssa. Kesäkuussa riittää kevyt reppu jossa on hieman eväitä ja varusteita sateen varalta. Kenkinä näkyi olevan lenkkareita ja maastojuoksukenkiä, pitkävartiset vaelluskengät eivät ole aivan yhtä hyvät noin pitkälle matkalle. Osalla kulkijoista oli kävelysauvat.
Heti reitin alussa ylitettin Sanginjoki käsin vedettävällä lossilla. Se sai kulkijat seikkailumielelle ja ensimmäisten tuntien aikana käytiin läpi aiempia seikkailuja. Niistä tarinoista muistuu mieleen Karin sauvakävelyretki Suomen halki pohjoisesta etelään: kuulemma sauna lämpesi lähes joka ilta missä päin suomea liikuttinkin ja Buranaa kului liuskoittain.
Havaitsimme pian reitin olevan hyvin merkitty. Muutama lyhyt harhautuminen johtui pikemminkin keskittymisen puutteesta kuin reittimerkinnöistä. Myöhempinä vuosina reitistä on tullut vieläkin selkeämpi kun polku on tallautunut kaikkialla näkyväksi. Tavoitteena oli pitää muutama lyhyt ruokailutauko mutta muuten kulkea koko yö ilman lepotaukoa.
Sankivaara-Muhos välillä reitti sisältää useita laavuja, kauniita lampia ja pitkospuupätkiä avosoiden keskellä. Kohokohta on kuitenkin Kallioselän kämppä. Ensimmäisenä vuonna kämppä oli hiljainen ja pysähdyimme vain lyhyesti täyttämään vesipullot kaivosta mutta seuraavan vuoden vaelluksella kohtasimme siellä joukon Ranskalaisia vaihto-oppilaita, jotka olivat pyöräilleet Oulusta kämpälle saunomaan ja yöpymään. Retkeläiset kuuntelivat silmät pyörien meidän kävelymatkastamme.
Ensimmäisellä kerralla oli ajatuksena juosta osa matkasta mutta käytännössä hölkkäsimme vain hiukan. Pitkospuilla pitää olla tarkkana. Kesken matkan huomasimme että Laura oli kadonnut. Hetken huluttua hän kömpi suosta turvenaamio kasvoillaan. Olikin juuri oikea aika poistaa ehostus kun oli hikoiltu kuusi tuntia pitkin metsiä. Sitä kasvohoitoa naurettiin vielä pitkään.
Ensimmäiset huoltopisteet joihin pääsee autolla ovat Ylikiimingin tien ylitys ja Korkalanvaaran hiihtostadion. Olemme joka kerta syöneet ensimmäisen lämpimän ruuan Muhoksella, joko Korkalanvaarassa tai Montan leirintäalueella.
Kun toisella retkellä vuonna 2012 saavuimme Korkalovaaraan oli mukana kuusi pitkän matkan tavoittelijaa, muun muassa vaimoni Satu. Alkumatka oli ollut pitkällisen sateen takia raskaampi kuin edellisenä vuonna ja Korkalovaara tuotti pettymyksen: laavu oli palanut joten joudumme pitämään taukoa sateisen pururadan reunalla. Edellisenä vuonna mukana ollut Laura toimi tällä kertaa huoltajana. Monenlaista oli tarjolla mutta Satu ei pystynyt syömään oikein mitään. Kun lähdimme jatkamaan Muhokselta olivat jalat kaikilla jäykkinä.
Matka Muhokselta Utajärvelle kestää illasta aamuun. Valittavana on kaksi eri reittivaihtoehtoa: joen eteläpuolelle pääsee Montan voimalan kautta ja pohjoispuolen reitti yhtyy sinne Pyhäkosken voimalan kohdalla. Tämä Oulujoen ranta on romanttista kulttuurimaisemaa: Eteläpuolelle jää nätti Halinsaaren laavu ja pohjoispuolella kiemurtelee ihana Lemmenpolku. Kun reittiä kuljetaan yön yli niin sateiden välissä saavat uupuneet kulkijat kokea huikeita auringonlaskuja, aamusumuja tai yön sinisyyttä ja tähtiä.
Vaimollani oli muuta ajateltavaa. Kävi kuin Marielle ja Janille ensimmäisenä vuonna: ravinto ei imeytynyt, ei edes Ville Wittenbergin tarjoama viherlevätee. Jalat kipeytyivät ja askel lyheni. Muutaman tunnin taistelun jälkeen katsoimme järkeväksi kutsua kyydin. Niin kariutui haave olla ensimmäinen reitin selvittänyt nainen. Vuoden 2012 retkeltä perille saapuikin vain kolme raavasta miestä, muut joutuivat jättämään leikin kesken. Myöhempinä vuosina olemme toki käyneet vaeltamassa reitin joka pätkän yhdessä ja erikseen.
Ennen Utajärveä reitillä kuljetaan vielä pitkä pätkä avosuota ja sen jälkeen Oulujoen keskellä kapealla kannaksella soratietä voimalaitoksen kanavien välissä. Matka seuraavalle huoltopisteelle tuntuu aamuyöllä ikuisuudelta. Vuoden 2013 reissulla meillä oli ammattimainen huolto Jussi Viirelän toimesta ja Montan leirintäalueelta toimitettu jauhelihakeitto maistui. Matkalaisia oli tällä kertaa kahdessa eri ryhmässä mutta nopeampi ryhmä oli jo tavoittanut hitaammin etenevät.
Kello viideltä aamulla ryhmät lähtivät jatkamaan matkaa kohti Rokuaa. Jäykistä jaloista huolimatta matkavauhti nousi lähes 5 km/h nopeuteen myös hitaammalla ryhmällä joka lähti Utajärven huoltopisteeltä hieman myöhemmin. Reitti Rokuaa kohti oli helppokulkuinen mutta elimistö väsynyt. Perillepääsyn läheisyys antoi taaskin lisää henkisiä voimavaroja.
Ahmasjärven kohdalla reitti menee jonkin matkaa asfalttitien reunaa ennen Rokuan ainutlaatuista Geopark-aluetta. Aiempina vuosina viimeinen tauko pidettiin Ahmaksen seuraintalolla mutta vuonna 2013 Ahmaksen perinnekylän väki osallistui itsekin tapahtumaan kävelemällä perinnekylästä Rokualle ja kertomalla alueen historiasta. Asfalttitie on raskasta käveltävää kipeillä jaloilla. Ensimmäisenä vuonna Lauran taival alkoi hidastua juuri tuolla kohtaa ja päättyi dramaattisesti muutamia kilometrejä ennen Rokuaa kipulääkkeistä huolimatta.
Siirryttäessä Ahmaksentieltä Geopark-alueen kankaille polku muuttuu hetkeksi matkaa tosi epäselväksi. Sillä kohtaa on sattunut kaikenlaista. Olemme haravoineet metsää sieltä täältä ja huhuilleet toisiamme kapeilla poluilla. En oikeastaan vieläkään tiedä mistä polku tarkalleen menee. Kauas siellä ei onneksi voi eksyä.
Nousu alavalta maaseudulta Rokuan kumpuileville neulaspoluille on aina helpotus. Viimeiset kilometrit etenevät joutuin. Vuonna 2013 perillä oli varattuna kylpyläkäynti ja ruokailu seisovasta pöydästä, kylmä olutkin maistui. Ruokapöydässä keskusteltiin rakkojen määrästä hymyssä suin eikä herkkujen määrässä tarvinnut nirsoilla - rannekkeet kertoivat jälleen noin 13000 kilokalorin kulutuksesta.
--
Haikeita muistoja Tervareitistöltä olisi vaikka millä mitalla nyt kun aika on kullannut muistot. Käykäähän kävelemässä jotka kynnelle kykenette ennen kuin polku vaihtuu tuulipuistoksi. Reittiä voi toki patikoida lyhyemmissäkin pätkissä!
---
Minulle Tervareitistö tuli tutuksi sauvakävelyn entisenä ME-miehenä tunnetun Kari Heljasvaaran järjestämiltä keväisiltä vaelluksilta vuosina 2011-2013. Näiden tapahtumien teemana oli kävellä koko sadan kilometrin reitti hieman alle vuorokaudessa ja tuoda näin paikallista hienoa vaelluspolkua tunnetuksi.
Ensimmäisellä kerralla vuonna 2011 mukaan lähti Karin itsensä lisäksi Lasse, Jani ja Laura jotka olivat kovakuntoisia personal trainereita, Jari joka oli kunnostautunut vuorokauden hiihdossa sekä minä ja Marie joilla oli taustaa kilpasuunnistuksen puolelta. Karin vaimo Ritva oli meitä vastassa sovituilla pisteillä varustekassien ja eväiden kanssa. Kesäkuussa riittää kevyt reppu jossa on hieman eväitä ja varusteita sateen varalta. Kenkinä näkyi olevan lenkkareita ja maastojuoksukenkiä, pitkävartiset vaelluskengät eivät ole aivan yhtä hyvät noin pitkälle matkalle. Osalla kulkijoista oli kävelysauvat.
2012: Lähdossä Lasse, Jani, Kari, Ville, Satu, Jyrki
Heti reitin alussa ylitettin Sanginjoki käsin vedettävällä lossilla. Se sai kulkijat seikkailumielelle ja ensimmäisten tuntien aikana käytiin läpi aiempia seikkailuja. Niistä tarinoista muistuu mieleen Karin sauvakävelyretki Suomen halki pohjoisesta etelään: kuulemma sauna lämpesi lähes joka ilta missä päin suomea liikuttinkin ja Buranaa kului liuskoittain.
Havaitsimme pian reitin olevan hyvin merkitty. Muutama lyhyt harhautuminen johtui pikemminkin keskittymisen puutteesta kuin reittimerkinnöistä. Myöhempinä vuosina reitistä on tullut vieläkin selkeämpi kun polku on tallautunut kaikkialla näkyväksi. Tavoitteena oli pitää muutama lyhyt ruokailutauko mutta muuten kulkea koko yö ilman lepotaukoa.
Sankivaara-Muhos välillä reitti sisältää useita laavuja, kauniita lampia ja pitkospuupätkiä avosoiden keskellä. Kohokohta on kuitenkin Kallioselän kämppä. Ensimmäisenä vuonna kämppä oli hiljainen ja pysähdyimme vain lyhyesti täyttämään vesipullot kaivosta mutta seuraavan vuoden vaelluksella kohtasimme siellä joukon Ranskalaisia vaihto-oppilaita, jotka olivat pyöräilleet Oulusta kämpälle saunomaan ja yöpymään. Retkeläiset kuuntelivat silmät pyörien meidän kävelymatkastamme.
2013: Matkajärven laavu. Nopea ryhmä tauolla
Ensimmäisellä kerralla oli ajatuksena juosta osa matkasta mutta käytännössä hölkkäsimme vain hiukan. Pitkospuilla pitää olla tarkkana. Kesken matkan huomasimme että Laura oli kadonnut. Hetken huluttua hän kömpi suosta turvenaamio kasvoillaan. Olikin juuri oikea aika poistaa ehostus kun oli hikoiltu kuusi tuntia pitkin metsiä. Sitä kasvohoitoa naurettiin vielä pitkään.
Ensimmäiset huoltopisteet joihin pääsee autolla ovat Ylikiimingin tien ylitys ja Korkalanvaaran hiihtostadion. Olemme joka kerta syöneet ensimmäisen lämpimän ruuan Muhoksella, joko Korkalanvaarassa tai Montan leirintäalueella.
Utuiset suomaisemat ovat reitistön parasta antia
Matka Muhokselta Utajärvelle kestää illasta aamuun. Valittavana on kaksi eri reittivaihtoehtoa: joen eteläpuolelle pääsee Montan voimalan kautta ja pohjoispuolen reitti yhtyy sinne Pyhäkosken voimalan kohdalla. Tämä Oulujoen ranta on romanttista kulttuurimaisemaa: Eteläpuolelle jää nätti Halinsaaren laavu ja pohjoispuolella kiemurtelee ihana Lemmenpolku. Kun reittiä kuljetaan yön yli niin sateiden välissä saavat uupuneet kulkijat kokea huikeita auringonlaskuja, aamusumuja tai yön sinisyyttä ja tähtiä.
2011: Eteläpuolen tie. Etualalla Jari ja Laura
Vaimollani oli muuta ajateltavaa. Kävi kuin Marielle ja Janille ensimmäisenä vuonna: ravinto ei imeytynyt, ei edes Ville Wittenbergin tarjoama viherlevätee. Jalat kipeytyivät ja askel lyheni. Muutaman tunnin taistelun jälkeen katsoimme järkeväksi kutsua kyydin. Niin kariutui haave olla ensimmäinen reitin selvittänyt nainen. Vuoden 2012 retkeltä perille saapuikin vain kolme raavasta miestä, muut joutuivat jättämään leikin kesken. Myöhempinä vuosina olemme toki käyneet vaeltamassa reitin joka pätkän yhdessä ja erikseen.
Ennen Utajärveä reitillä kuljetaan vielä pitkä pätkä avosuota ja sen jälkeen Oulujoen keskellä kapealla kannaksella soratietä voimalaitoksen kanavien välissä. Matka seuraavalle huoltopisteelle tuntuu aamuyöllä ikuisuudelta. Vuoden 2013 reissulla meillä oli ammattimainen huolto Jussi Viirelän toimesta ja Montan leirintäalueelta toimitettu jauhelihakeitto maistui. Matkalaisia oli tällä kertaa kahdessa eri ryhmässä mutta nopeampi ryhmä oli jo tavoittanut hitaammin etenevät.
Oulujoen rantaa aamuyöllä
Kello viideltä aamulla ryhmät lähtivät jatkamaan matkaa kohti Rokuaa. Jäykistä jaloista huolimatta matkavauhti nousi lähes 5 km/h nopeuteen myös hitaammalla ryhmällä joka lähti Utajärven huoltopisteeltä hieman myöhemmin. Reitti Rokuaa kohti oli helppokulkuinen mutta elimistö väsynyt. Perillepääsyn läheisyys antoi taaskin lisää henkisiä voimavaroja.
Ahmasjärven kohdalla reitti menee jonkin matkaa asfalttitien reunaa ennen Rokuan ainutlaatuista Geopark-aluetta. Aiempina vuosina viimeinen tauko pidettiin Ahmaksen seuraintalolla mutta vuonna 2013 Ahmaksen perinnekylän väki osallistui itsekin tapahtumaan kävelemällä perinnekylästä Rokualle ja kertomalla alueen historiasta. Asfalttitie on raskasta käveltävää kipeillä jaloilla. Ensimmäisenä vuonna Lauran taival alkoi hidastua juuri tuolla kohtaa ja päättyi dramaattisesti muutamia kilometrejä ennen Rokuaa kipulääkkeistä huolimatta.
Siirryttäessä Ahmaksentieltä Geopark-alueen kankaille polku muuttuu hetkeksi matkaa tosi epäselväksi. Sillä kohtaa on sattunut kaikenlaista. Olemme haravoineet metsää sieltä täältä ja huhuilleet toisiamme kapeilla poluilla. En oikeastaan vieläkään tiedä mistä polku tarkalleen menee. Kauas siellä ei onneksi voi eksyä.
2013: Rokualla aurinko jo paistaa
Nousu alavalta maaseudulta Rokuan kumpuileville neulaspoluille on aina helpotus. Viimeiset kilometrit etenevät joutuin. Vuonna 2013 perillä oli varattuna kylpyläkäynti ja ruokailu seisovasta pöydästä, kylmä olutkin maistui. Ruokapöydässä keskusteltiin rakkojen määrästä hymyssä suin eikä herkkujen määrässä tarvinnut nirsoilla - rannekkeet kertoivat jälleen noin 13000 kilokalorin kulutuksesta.
--
Haikeita muistoja Tervareitistöltä olisi vaikka millä mitalla nyt kun aika on kullannut muistot. Käykäähän kävelemässä jotka kynnelle kykenette ennen kuin polku vaihtuu tuulipuistoksi. Reittiä voi toki patikoida lyhyemmissäkin pätkissä!
Kommentit
Lähetä kommentti