Kirjoittamisen ihanuus ja kurjuus



Lyhyestä virsi kaunis.

Erityisen pitkä ei ollut ensimmäinen blogipäivityskään kaksi ja puoli vuotta sitten, minkä jälkeen noita päivityksiä onkin ehtinyt kertyä jo 130 kappaletta, alussa jopa kaksi kertaa viikossa mutta nykyään ehkä kerran kuukaudessa, mikä tuo mieleeni entiseltä työtoveriltani Pentti Vostrakovilta saamamme häälahjan, joka sisälsi koristeellisen lasipullon ja pussillisen kuivattuja herneitä, ja jossa ideana oli kolmen ensimmäisen vuoden ajan lisätä herneitä pulloon yksi kerrallaan tiedätte kyllä milloin, ja sen jälkeen kääntää suunta ja alkaa poimia niitä yksi kerrallaan pois, teoriana ollen että pullo ei tyhjene koskaan, josta jäi kertomatta mitä tapahtuu mikäli pullo vastoin odotuksia tyhjeneekin niin seuraako siitä avioero, singulariteetti, tai jotakin muuta ikävää, tosin sillä edellytyksellä että tämäkin teksti lasketaan lukumäärään mukaan, ajanjaksolla johon on mahtunut myötä- ja vastamäkiä niin juoksemisen, joista mainittakoon useita vuosia kestänyt krooninen kantapääkipu joka todennäköisesti johtui rustottuneeseen akillesjänteen kiinnityskohtaan syntyneestä kantakalvon tulehduksesta, jonka sain hallintaan, samoin kuin vuosituhannen vaihteessa vaivanneen nilkan ahtauman, josta lääketieteen Dosentti Timo Seppälä huomautti, että olenko harkinnut mitään muita urheilulajeja kuin juoksu, muokatuilla pohjallisilla, ja lisäksi halkaisemalla juoksukengän kantakupin harjoittelukengistä, mikä tekee niistä harmillisen rumat mutta mahdollistaa kivuttoman harjoittelun, ja menestyksekäs kesällä 2017 eletty kuukauden mittainen juoksuelämys Nuorgamista Helsinkiin, joka osaltaan innoitti koko tähän blogiin ryhtymistä, ja toisaalta aiheutti hetkellisen tyhjyyden tunteen arjen koittaessa, ja jokapäiväisten seikkailujen vaihtuessa monien vaikeuksien täyttämään harmaaseen syksyyn, joista vaikeimpana mainittakoon äitini kuolema tasan vuosi sitten yllättäen viikkoa aiemmin löydettyyn pitkälle levinneeseen keuhkosyöpään, sekä ensimmäinen sadan mailin mittainen polkujuoksu kauniissa Koillismaan keväässä, joka tuon samaisen tyhjyyden tunteen sai viimein vaimennettua muistojen joukkoon, kuin muidenkin elämäntapahtumien ja elämäntapamuutosten osalta, onnen, surun, huolien, jännittävien tai yllättävien tapahtumien, jopa saavutusten, rakkauden, ystävyyden, joista toisia on hyvinkin tarkkaan teksteissä käsitelty ja toisia vain sivulauseessa, tai jätetty kokonaan rivien väliin lukijan päättelyn tai arvailun varaan, sekä yllättäviä heijastumia menneistä tapahtumista, merkittävämpänä niistä lapsuusaikojen tapahtumat hurjilla 70- ja 80-luvuilla, joita tarinoita löytyisi vielä lisääkin, esimerkiksi se kun eräänä päivänä noin seitsemänvuotiaana päätin pukeutua kauniiseen keltaiseen kukkamekkoon, ja mitä siitä seurasi, ja rohkenisin varmaan vieläkin, esimerkiksi sopivasti valikoidun huumoripitoisen maratontapahtuman yhteydessä, tai nuoren aikuisen seikkailuista 90-luvun alussa itsenäistymisen alkutaipaleella, joista tarinointi lienee suoritettava kieli keskellä suuta, jos ollenkaan, mutta joista myös löytyy melkoisen uskomattomia tarinoita, kuten se, miten päädyin suunnistusystäväni Karin kanssa ei niin täydellisen onnistuneille tuplatreffeille, sekä tarinoita Satu-vaimoni, joka on kirjoittajana, kuten myös ihmisenä, sekä tunteellinen että monisanainen, kanssa viettämältäni ajanjaksolta, jotka nekään eivät jännittävyydessään kaikilta osin kalpene menneiden aikojen seikkailuille, minkä tätä blogia tarkkaan seuranneet lienevät ehtineet huomata, toivottavasti eivät jatkossakaan, joita molempia aihealueita tämän blogisarjan teksteissä on ehditty jo käsitelläkin, tarkalleen ottaen 325 sanaa pituudeltaan eli juuri sopivan pituinen ensimmäiseksi blogitekstiksi.

Pisin blogitekstini näyttää olleen viisi kertaa pidempi kuin se ensimmäinen, ja toisaalta lyhin tekstini viisi kertaa sitä lyhyempi, joista molemmat kuuluvat luetuimpiin teksteihin julkaisuhetkellä. Tästä meneillään olevasta näyttää olevan tulossa keskimittainen.

Lyhin lauseeni sisältää yhden ainoan sanan: "Mahdotonta". Pisin yli neljänsadan sanan mittainen lause löytyy tästä päivityksestä. Kumpikin näistä lauseista olisi saanut äidinkielenopettajani hiukset pystyyn, ja olivat näin ollen kirjoittelua parhaimmillaan.

Kirjoittamisessa onkin hauskaa kokeilla erilaisia kirjoitustekniikoita, mutta ehkä tärkeämpää ovat ne aiheet joista kirjoittaa. Sopivan kirjoitustyylin valitsemalla voi tarinoittaa elämän tapahtumia värikkäästi, mutta kuitenkin siten että pyrkii pysymään tositapahtumille rehellisenä, mielummin avoimesti ja rohkeasti kuin liiallista varovaisuutta noudattaen. Kaikista aiheista ei toki ole helppo kirjoittaa, eikä sopivaakaan, mutta useinkin ne vaikeat aiheet ovat niitä parhaita, kunhan aihetta lähestyy harkiten ja sopivassa muodossa. Muoto ja sisältö, molemmat ovat tässä harrastuksessa tärkeitä, samoin kuin videoblogeissa, eli tubeissa, joihin en vielä ole ehtinyt innostua, mutta jotka nykyään ovat suuressa suosiossa, ja joita silloin tällöin on hauska sivusta ikään kuin olan yli seurata.

Blogin tekeminen on upea luova harrastus jossa ihaninta on se kun saa kirjoittamalla avattua uudenlaisen näkökulman asioihin tai kirjoitettua jostain aivan omanlaisellaan tyylillä; kurjinta se kun ei keksi mitään uutta kirjoitettavaa. Silloin on puuhailtava jotain muuta - luotava sitä elämänsisältöä josta myöhemmin kirjoittaa.

Kommentit

  1. Kaikesta voi kirjoittaa. Ei ole olemassa mitään sopimatonta. Rohkeutta. On sanomisen vapaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pasi, niinhän se on, kaikesta voi kirjoittaa. Niistäkin aiheista joista ei olisi sopivaa tai sovinnaista, tosin silloin pitää olla tarkkana tekstin muotoseikkojen kanssa jotta ajatus välittyy sellaisena kuin sen oli aikonut. Tällä kertaa ei jännittänyt niinkään sisältö vaan tällainen muotoseikka, nimittäin toisen kappaleen lausepituus. Siihen perusteena oli pelkästään kirjallinen hupsuttelunhalu.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit