Itsenäisyyspäivä

Joulukalenterin kuudes luukku

Minulle itsenäisyyspäivä on hyvä päivä. Tänä vuonna se merkitsee samaa kuin on merkinnyt aikaisempinakin vuosina: on hyvä elää maassa jossa useimmista asioista saa ajatella itsenäisesti. Kaikista mielipiteistä ei toki saa selkääntaputuksia, eikä tarvitsekaan saada, mutta kaltereiden taakse ei yleensä suljeta siitä että ajattelee omalla, välillä tyhjänpuoleisellakin kaikukopalla.

Jotakuinkin mahdollista on tässä maassa tehdä mitä kulloinkin kiinnostuksen aiheena on. Helppoa ei. Mutta mahdollista. Sanotaanko vaikka näin: helpompaa kuin 70-luvun Suomessa.

---

Kuntoliikunnan saralla viimeisimmät tekemiseni ovat varsin maltillisella tasolla.    Köykkyrin perinteisessä mäkijuoksutapahtumassa nousin Suomen pienimmän laskettelurinteen 59 kertaa neljässä tunnissa ja sain perinteisen krampin jalkoihini, kun 45 minuuttia oli jäljellä. Liian vähän suolaa.

Kiersin myös marraskuussa Valostore Night Sprint -tapahtuman kaikki kolme osakilpailua eliittisarjassa. Kyseessä oli laadukkaasti järjestetty tapahtuma johon osallistui kovatasoisia yleisen sarjan kilpasuunnistajia. Suorituksen kesto kussakin tapahtumassa oli noin 20 minuuttia ja juoksuvauhti huomattavan ripeää yli viisikymppiselle ruholle. Se juttuhan lajissa ei ole pelkkä brutaali juoksuvauhti, vaan kartan luku ja parhaiden reittipäätösten valinta vauhtia hidastamatta, jopa maitohappojenkin läsnäollessa.

Jos kutsun näitä edellämainittuja liikuntatapahtumiksi enkä kilpailuiksi, johtuu se siitä, että olen pääni sisällä lopettanut varsinaisen kilpaurheilun jossain 1990-1994 välimaastossa. Tässä näkyy oma ajattelutapani: liikunta voi olla tavoitteellista, vaikka ei olisi kilpaurheilua. Oma tavoitteeni on terveysliikunta.

Olen ehkä profiloitunut viime vuosina ultramatkojen harrastajana. Sitä helposti profiloituu, jos harrastelee jotain eksoottista. Osanottajamäärien lisäännyttyä ultrajuoksu ei enää ole kovinkaan eksoottinen laji. Jokainen tuntee jonkun joka tuntee jonkun. Itselleni siinä on jotain erityistä, mutta en halua kaivaa tämän syvemmälle, mitä. Jokin mysteeri siinä on. En tule olemaan ultrajuoksijana koskaan huippu-urheilija, mutta kelpaan harrastelijaksi.

Siirryin jo vuosikymmeniä sitten maratonharrastuksen kautta niin sanotuksi pitkän matkan juoksijaksi. Se ei tarkoita, etten pitäisi vauhdikkaasta menosta. Kyllä pidän, ja hurjastelisin enemmänkin jos keho antaisi myöten. Sprinttisuunnistajana kelpaan harrastelijaksi, joka pöljänä päivänä saattaa jopa saada aikaan pikku yllätyksen.

Tässähän voisi asiantuntevasti vertailla pitkäkestoista ja vauhdikasta liikuntaa toisiinsa, mutta jätän nyt tähän: täydellinen keskittyminen meneillään olevaan hetkeen tekee hyvää molemmanlaisissa liikuntamuodoissa. Sprinttisuunnistuksessa ajatusten harhautuminen käsillä olevasta tekemisestä muutamaksi sekunniksikaan harhauttaa juoksijan nopeimmalta reitiltä, ja se ei ole hyvä. Ultrajuoksussa ajatusten harhautuminen sopimattomalla hetkellä katkaisee kamelin selän.

Olen kuullut useista lähteistä, pääasiassa tiedostusvälineiden taholta, että sellainen tai tällainen kestävyysjuoksu olisi tehnyt jostakusta paremman ihmisen. Onnittelut, arvostan. Minusta se on tehnyt vain ihmisen.

Aion jatkossa harrastella näitä kuntoiluharrasteita hieman monipuolisemmin, vaikka tänne blogiin luonnollisesti päätyvät vain isommat hankkeet. Tällä hetkellä ajattelen että 2023 olisi vauhtivuosi, ja 2024 sitten ultravuosi. En maalaa itseäni nurkkaan, varaan oikeuden muuttaa mieltäni.

---

Tänään, itsenäisyyspäivänä, joka on minulle hyvä päivä, ja merkitsee minulle osapuilleen samaa kuin aiempinakin vuosina, juoksutapahtumana on maamme kartan muotoinen juoksu 105 vuotiaan Suomen kunniaksi. Oulun kaupunkialueella kiertelevä reitti on noin 100 kertaa lyhyempi kuin maamme kiertäminen rajaa pitkin, mutta huomattavasti urbaanimpi. Sprinttisuunnistukseen verrattuna reitti on pituudeltaan noin kymmenkertainen. Ultrajuoksuihin verrattuna lyhyenläntä.