Puistojuoksijan merkkipäivä

Keitin eilen aamulla pannullisen kahvia sekä kunnon täysjyväpuuron, päälle kauramaitoa ja hilloa. Talvisään ollessa plussan puolella päättelin jalankulkuväylät sohjoisiksi mutta nastoitta juostaviksi. Yhden kerraston keli. Muu perhe vielä nukkui, paitsi kissa, jolle tarjoilin aamiaisen.

Yhdeksän jälkeen istuin jo Kauppahallin vessassa, varmuuden vuoksi, ja tiukentelin samalla kengännauhoja. Juoksua edeltävät rituaalit ovat vuosi vuodelta tärkeämpiä. Ne ovat henkistä pääomaa jolla suoritus rakennetaan alusta alkaen oikein.

Oikeaoppinen verryttely pitää sisällään vähintään viisitoista minuuttia hölkkää sekä kolme sadan metrin rentoa kiihdytystä. Lopuksi kannattaa reisille ja pohkeille tehdä lyhyet dynaamiset venytykset. Näiden toimenpiteiden jälkeen heitin lämmittelyasun puun juureen ja järjestäydyin muiden mukana lähtöviivalle. Joukossa oli vakiokasvojen lisäksi pari ensikertalaista sekä ulkomaalaisia Iso-Britannasta ja Uudesta Seelannista. Olen näköjään kansainvälisen tason urheilija 5000 metrin matkalla. Kuuntelin järjestäjän edustajiston lähtösanat ja ihastelin talviaurinkoa joka kurkisti pilvien raosta melko läheltä taivaanrantaa.

🍀

Vietettiin siis naisten päivää, kukkia ja suklaata heille, minulle rakkautta ja raastoa. Oli näet minullakin juhlapäivä: elämäni kymmenes ParkRun. Siitä on kovaa vauhtia tulossa minulle juoksun osalta päämatka. Sinä väität että puhun nyt kieli poskella. En puhu. Tietääkseni kieli on poskella vain viiden kilometrin kovavauhtisen juoksun loppukirissä, enkä silloin pysty huohotukseltani sanomaan yhtikäs mitään.

Kysymys jatkuu että miten mahtipontinen ultrajuoksija voi päätyä eeppisiltä retkiltään tähän tilanteeseen jossa viiden kilometrin juoksusta on tullut tärkein kisamatka? Monen mutkan kautta. Olisi toki kunnioitettavaa käydä satamailinen ultrajuoksu joka viikonloppu. David Goggins teki niin. Hän myöntää itsekin kirjassaan "Can't hurt me" että se satutti häntä kovin.

Viiden kilsan reipasvauhtisen väännön voi juosta rutiinilla joka lauantai 9:30 ja uskotella itselleen että siinä on järkeä. Reipasvauhtinen vääntö on suhteellinen käsite. Olen 54-vuotias konkaritason urheilija. Kuvailisin asian niin että kroppa on ehtinyt jo ottaa jonkin verran iskutusta vastaan. Sisäisesti juoksuvauhti tuntuu yhtä raastavalta kuin junioriaikoina. Ulkoisesti katsottuna letkassa edellä mennään varsin verkkaisesti, mutta en siltikään saa eroa kavennettua. Rehellisesti sanoen olen minuutin kilometriltä hitaampi kuin ennen muinoin.

ParkRun-tapahtuma on yhteisöllinen 5K-tapahtuma, jonka ohjeissa sanotaan "kävele, hölkkää tai juokse – sinä päätät", mutta aika otetaan ja tulokset julkaistaan koko maailmalle. Se on siis suurimmalle osalle starttaajista palauttava harjoitus. Maan pinnalle palauttava.

Olen päässyt treenauksen suhteen helpolla ruuhkavuosien ajan. Harjoittelun sisältö on ollut seuraava: lenkillä käyminen. Senpä takia en ole uskaltanut aiemmin viiden kilometrin kisoihin osallistuakaan. Maratoneja ja ultrajuoksuja on kertynyt.

Wikipedian mukaan alle 800 metrin juoksumatkat ovat pikajuoksuja. Alle 3000 metrin kisat ovat keskimatkan kisoja ja yli 3000 metrin juoksu on kestävyysjuoksua. Tasan 3000 metrin juoksu on väliinputoaja. Oli miten oli, 5000 metriä on lyhin virallinen kestävyysjuoksumatka.

Lyhimmälle kestävyysjuoksumatkalle harjoitellessa ei ikävä kyllä pelkkä retkeily riitä. Olen tässä yhteydessä oppinut muutamia asioita kantapään kautta ja haluaisin lukijoillekin oikoa jotain väärinkäsityksiä. Esimerkiksi tämä: 4x4 ei liity autoiluun millään lailla, vaan se on avainharjoitus VO2Max-kyvykkyyden parantamiseksi. Myöskään termi "VO2Max" ei liity autourheiluun.

Optimaaliseen treenaukseen... äh. Edes jossain määrin järkevään harjoitteluun lyhyelle kestävyysmatkalle kuuluu joukko periaatteita jotka on hyvä ymmärtää. Luettelen tässä muutamia, ihan vaan etten joudun tarinoimaan ihan ummikoille tätä blogitekstiä.

• polarisoitu harjoittelu, se on sitä että tehdään paljon kevyitä harjoitteita sekä paljon kovia harjoitteita. Keskiraskasta harjoittelua tedään vain vähän. Polarisoitu lienee vähän tehokkaampi metodi kuin pyramidiharjoittelu, tosin debattia asiasta vielä käydään maallikoiden kesken. Jälkimmäisellä saattaa olla paikkansa kun luodaan aerobista pohjaa siihen, että kunto riittää käynnistämään edellämainitun tehokkaamman treenin.
• norjalainen metodi. Kaikki siitä puhuu, mutta ei ole olemassa mitään yhtä Norjalaista menetelmää. Ensinnäkin maksimihapenoton kehittämiseen on olemassa norjalainen protokolla eli 4 x 4 kilometrin vedot. Toisaalta Norjasta löytyy paljon vauhtikestävyysharjoittelua sisältävä harjoittelukulttuuri, tunnetuimpana harjoitteena niinsanottu tupla-VK eli kaksi vauhtikestävyyslenkkiä päivässä. Harrastelijoiden keskustelussa nämä kaksi asiaa menevät iloisesti sekaisin.
• lämpöharjoittelu on keino saada korkean paikan leiriä vastaavia tuloksia ilman alppimajaa. Tämä harjoittelu tehdään joko saunassa juosten (sic!) tai käytännöllisemmin pukemalla liikaa vaatteita ja lähtemällä lenkillä. Lämpötreenillä ei lukemani mukaan ole tarkoitus tappaa ihtiään, vaan vauhtia voi himmailla jos alkaa uuvuttamaan. Pointti on se että kehonon lämpö käy korkealla muttei hengenvaarallisissa lukemissa.
• voimaharjoittelu on sitä että käyskennellään salilla cooleissa asusteissa ja tehdään silloin tällöin pari kymmenen liikkeen sarjaa erilaisissa voimistelulaitteissa. Juoksijan voimaharjoittelu sisältää jalkapäivän ja coren. Voimaharjoittelu on maailman leppoisin kehittävä harjoitusmuoto. Vaikutus on viipyilevä - harjoitettuihin lihaksiin käy kipeää vasta seuraavina päivinä.

 Juoksuvarusteista voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan mutta ei mennä siihen aiheeseen liian syvälle. Ylle puetaan sään mukainen mutta kevyt vaatetus ja jalkaan sopivat lenkkikengät. Saan säännöllisesti luettavakseni kiivaita mielipiteitä siitä, minkä merkkiset kengät ovat parhaat. Toisin kuin luullaan, merkillä ei ole paljoakaan väliä. Vaikka kengässä lukisi "Adidas" puolen sentin kohokuviona, ei se merkki siltikään tuo kuin muutaman gramman lisäpainoa. Parinkymmenen minuutin kestoisessa suorituksessa sillä ei ole käytännön merkitystä.

Palataksemme itse suoritukseen, lyhyessä kestävyyslajissa toistuu yleensä kolme vaihetta: kyttäily, asemien parantelu sekä loppukiri. Loppukirin jälkeen selitellään. Varhaisaamun tupla-VK-maraton vielä pohkeissa painoi.

Ultramatkan onnistunut suorittaminen on paljolti päänupista kiinni, samoin kuin Jukolan viestin ankkuriosuudelta maaliin pääsy. Näihin verrattuna vitonen Oulujoen suistoalueella on vähemmän henkinen ja enemmän fyysinen ponnistus. Tässä lajissa pää on hartioiden yläpuolella keikkuva noin viiden kilon ylimääräinen paino jossa on kohtalainen ilmanvastus ja psyykkinen jarru. Näkökyvyn takia se kuitenkin tarvitaan. Tosin ei osallistujia ole tietääkseni diskattu siitä että juoksee päättömästi.

ParkRun on siitä hyvä tapahtuma että voi yrittää seuraavana lauantaina 9:30 uudestaan jos kokee epäonnistumisen tunnetta jollain osa-alueella, esimerkiksi loppuajan suhteen. Maratonin ennätystäkin voi toki yrittää parantaa joka viikko, paino sanalla yrittää.

Jos et ole koskaan juossut kovavauhtista 5000 metrin kilpailua tai testijuoksua niin haluaisin valottaa hieman miltä se tuntuu. No matkahan on sen mittainen että pitää rallatella alusta lähtien sellaisella sykkeellä että se tuntuu paskalta koko kehossa. Viisi kilometriä on juoksumatkana ihan perseestä, ei sunnuntaijuoksijoille. Maratonin lähtöviivalla porukka varoittelee toisilleen että muistahan nyt jarrutella ensimmäiset viisi kilometriä. ParkRunissa kaasutellaan ensimmäiset viisi kilometriä.

Johtuuko sitten juoksumatkan pirullisuudesta se, että maaliin päästyään vitosen juoksija on täynnä energiaa. Eikä vain kisan jälkeen, vaan koko iltapäivä menee nousuhumalassa ilman viinaa kodin askareita reippaana puuhastellen ja seuraavan viikon treeneistä vaimon kanssa lempeästi keskustellen. Sanomattakin on selvää että vaimo on myös pitkän linjan ParkRunner. Jos olisin maratoonari, hoipertelisin tässä vaiheessa umpikrampissa  pukuhuoneeseen ja yrittäisin saada numerolappua irti kohmeisin sormin oksennettuani kolmatta kertaa urheilujuoman ja geelin sekoitusta uimahallin käytävälle. Vitonen on yleisöystävällisempi laji myös kilpailun jälkeen.

🍀

Startti siis käynnistyi ja juoksijat saatiin liikkeelle. Kärkivauhtiin ei ollut asiaa, joten asettauduin pääjoukon perälle tarkkailuasemiin. Kevyen liikenteen reittiä kaarrettiin sillan alta loskaiselle puistotielle. Koetin hakea ryhdikästä juoksuaskelta, mutta jalat tahtoivat harppoa. Katsoin edellämenevää selkää ja koetin hengittää tasaisesti.

Patosillalla tuli mäkeä mennen tullen, siinä olisi ollut paikka iskeä. Perusjuoksijat usein hidastavat mäessä tai mutkissa, minä en. Tällä kertaa hidastin vähän. Ajattelin että ihan hyvä treeni, jos juoksen 90% tehoilla. Sitten ajattelin että paskat.

Jokivarressa koetin nostaa frekvenssiä. Sain selkää kiinni ehkä viisi metriä. Tultiin rautatiesillalle. Viiden metrin nousu oli liian hapokas. Säilytin ryhdin ja ajattelin kiihdyttäväni sitten alamäessä. Niin teinkin vaikka oli jäätä. Riskiä voi ottaa kunhan tekee sen oikeassa paikassa.

Suojainen pätkä pyörätietä kääntöpisteelle oli hiekoitettu, sain siinä vauhtia nostettua mutta niin saivat muutkin. Heilautin vastaantulevalle kärkimiehelle kättä rennosti kuin sunnuntailenkillä. Takaisin kääntyessä huomasin että perässäni on tiivis letka tiukkailmeisiä juoksijoita.

Takaisintullessa jokivarressa oli tuima vastatuuli. Viereeni kiilasi suurinpiirtein ikäiseni tiheäaskelinen mies johon tuuli ei vaikuttanut. Muut letkassa olivat kymmeniä vuosia nuorempia. Iskin kantaan ohittaakseni myöhemmin. Lopulta annoin periksi, jotta kaverilla ei tulisi paha mieli. Maalissa juteltiin. Kaveri oli arvokisatason koskimeloja, veteraanisarjassa. Kävimme yhdessä verryttelemässä ja vaihdoimme kisamuistoja.

Aikani oli sama kuin viimeksi ja sitä ennen. Välillä tuntuu ettei kehity vaikka tekisi mitä. Olen kuitenkin paaluttanut 22-23 minuutin välin melko pontevasti, kertaalleen 21 pintaankin. Tavoite tietysti on alle tasaluku 20 minuutin. Se saattaa jäädä samanlaiseksi ikuisuustavoitteeksi kuin kolmen tunnin maraton tai kolmen minuutin tonni. Lähelle menee muttei koskaan alle. Se ei haittaa. Tai haittaa vähän.