Ultrajuoksijan vaimo
Kaiken takana on nainen, eikö niin? Tällöinhän myös aktiivisen ultrajuoksijan taustalla piilee sellainen? Laji vaatii melkoisia uhrauksia arjen ajankäytön ja elämän valintojen suhteen. Onko olemassa ihmistyyppi mallia "Ultrajuoksijan vaimo"?
Näin hänen opiskeluaikaisen kaverikuvansa viimeksi jossain varaston hyllyllä vanhassa valokuva-albumissa. Kuvassa neljä raskaasti meikattua piinkovaa nuorta naista katsoo silmät kiiluen kohti kameraa. Kuvan yläreunaa hallitsee kaunis vaaleaverikkö muistaakseni vieno hieman ilkikurinen hymy suupielessään.
Muistan kyllä ne treffit jotka eivät menneet ihan satakymmenen. Nilkutin venähtäneellä nilkallani paikalle sovittua myöhemmin. Hänen katseensa kertoi kaiken. Voiko se tosiaan olla tuollainen hönö nilkuttaja näin päivänvalossa? Miten ihmeessä täältä pääsee karkuun? Sekoilukomedia täydessä elokuvateatterissa ei tilannetta merkittävästi parantanut. Päädyimme sentään uusimaan treffit, vaikka en osaa sanoa oliko taidemuseokaan aivan oikea valinta tämän daamin makuun.
Kolmannet treffit menivät sitten paremmin. Järjestimme ne minun kämpilleni. Aika kului kuin siivillä ja treffit jäivät kesken ihan pahimmoilleen. Jouduimme jatkamaan seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana. Itse asiassa taitavat jatkua vieläkin.
Minullahan ei toki missään nimessä ollut tarkoitus vakiintua alle kolmekymppisenä, jos ehkä milloinkaan. Homma vain lähti pahemman kerran lapasesta. Jossain vaiheessa huomasin kämppäni olevan puolillaan naistavaraa. Ajattelin huomauttaa uudesta tavarakuormasta kun tunsin laukun pohjalla jotain kovaa. Se oli kipsinen hymytyttöpatsas. Tunsin kuumotuksen tulvahtavan poskilleni. Jätin asian siihen.
Tapasin myös muut kaverikuvan tytöt opiston näyttökokeessa. Ruoka oli hyvää ja tarjoilu oikein miellyttävää. Kuulin kyllä kuiskuttelut. "Jos jätät sen joskus niin ilmoita välittömästi." Taisin läpäistä tuon testin ihan hyvin. Eräs opiston tytöistä on perheystävämme vieläkin.
Parisuhdehan siitä sitten syntyi, tuli kihlajaiset, häät ja monenlaista muuta. Sellasen valankin vannoimme jota ei moni muu ole tehnyt. Hän sitä ehdotti. Lupasin pitää omalta osaltani huolen siitä että hän pysyy jatkossakin hoikkana ja kauniina. Kannustamalla, keljuilemalla, uhkailemalla, kaikki keinot sallittuina. Hän lupasi saman minulle. Kuinka pinnallinen hän välillä saattoikaan olla. Viisaasti sellainen.
Seurallinenhan hän oli alusta pitäen. Muistan eräänkin alkuaikojen perhejuhlan vanhempieni luona. Siinä vaiheessa kun saavuimme paikalle oli olohuone jo täynnä hillitysti pukeutunutta juhlaväkeä ja puheenporinaa. Hän astui huoneeseen tiukassa verenpunaisessa kotelomekossaan vaaleat pitkät hiukset täydessä volyymissään. Epäröimättä hän istahti koko joukon keskelle, nosti säären toisensa päälle ja taikoi maalatuille punaisille huulillensa herttaisen hymyn. Hetkisen ajan huoneessa oli niin hiljaista että olisi voinut kuulla maahan putoavan hiuksenkin. Sitten puheenporina jatkui, hänen johdollaan.
Eipä ole onni ollut itsestäänselvyys meillekään. Hyväluontoisia tyyppejä olemme kumpikin tavallaan. Emme ehkä helpoimmasta päästä. Niin kovin erilaisia. Omapäisiä. Hieman arvaamattomiakin. Kauniista ja älykkäistä pikkublondeista olemme ikuisesti kiitollisia vaikka hieman työtä he ovat teettäneetkin. Enimmäkseen elämä on ollut ihan kivaa.
---
Nyt sitten tulemme siihen erinomaisen tärkeään kysymykseen. Millainen on ultrajuoksijan vaimo? En tiedä olenko oikea henkilö siihen vastaamaan. Kanssani samassa osoitteessa asuu itseäni nuorempi nainen joka on yhäkin kovin kaunis ja seksikäs aina kun muistaa oman sisäisen hymytyttönsä. En oikeastaan kaipaa mitään ultrajuoksijan pikkuvaimoa tänne pyörimään. Ne kolmannet treffitkin kun ovat vielä hieman kesken.
Kiltit tytöt kaverikuvassa
Näin hänen opiskeluaikaisen kaverikuvansa viimeksi jossain varaston hyllyllä vanhassa valokuva-albumissa. Kuvassa neljä raskaasti meikattua piinkovaa nuorta naista katsoo silmät kiiluen kohti kameraa. Kuvan yläreunaa hallitsee kaunis vaaleaverikkö muistaakseni vieno hieman ilkikurinen hymy suupielessään.
Muistan kyllä ne treffit jotka eivät menneet ihan satakymmenen. Nilkutin venähtäneellä nilkallani paikalle sovittua myöhemmin. Hänen katseensa kertoi kaiken. Voiko se tosiaan olla tuollainen hönö nilkuttaja näin päivänvalossa? Miten ihmeessä täältä pääsee karkuun? Sekoilukomedia täydessä elokuvateatterissa ei tilannetta merkittävästi parantanut. Päädyimme sentään uusimaan treffit, vaikka en osaa sanoa oliko taidemuseokaan aivan oikea valinta tämän daamin makuun.
Kolmannet treffit menivät sitten paremmin. Järjestimme ne minun kämpilleni. Aika kului kuin siivillä ja treffit jäivät kesken ihan pahimmoilleen. Jouduimme jatkamaan seuraavana iltana. Ja sitä seuraavana. Itse asiassa taitavat jatkua vieläkin.
Minullahan ei toki missään nimessä ollut tarkoitus vakiintua alle kolmekymppisenä, jos ehkä milloinkaan. Homma vain lähti pahemman kerran lapasesta. Jossain vaiheessa huomasin kämppäni olevan puolillaan naistavaraa. Ajattelin huomauttaa uudesta tavarakuormasta kun tunsin laukun pohjalla jotain kovaa. Se oli kipsinen hymytyttöpatsas. Tunsin kuumotuksen tulvahtavan poskilleni. Jätin asian siihen.
Naistavaraa
Tapasin myös muut kaverikuvan tytöt opiston näyttökokeessa. Ruoka oli hyvää ja tarjoilu oikein miellyttävää. Kuulin kyllä kuiskuttelut. "Jos jätät sen joskus niin ilmoita välittömästi." Taisin läpäistä tuon testin ihan hyvin. Eräs opiston tytöistä on perheystävämme vieläkin.
Parisuhdehan siitä sitten syntyi, tuli kihlajaiset, häät ja monenlaista muuta. Sellasen valankin vannoimme jota ei moni muu ole tehnyt. Hän sitä ehdotti. Lupasin pitää omalta osaltani huolen siitä että hän pysyy jatkossakin hoikkana ja kauniina. Kannustamalla, keljuilemalla, uhkailemalla, kaikki keinot sallittuina. Hän lupasi saman minulle. Kuinka pinnallinen hän välillä saattoikaan olla. Viisaasti sellainen.
Seurallinenhan hän oli alusta pitäen. Muistan eräänkin alkuaikojen perhejuhlan vanhempieni luona. Siinä vaiheessa kun saavuimme paikalle oli olohuone jo täynnä hillitysti pukeutunutta juhlaväkeä ja puheenporinaa. Hän astui huoneeseen tiukassa verenpunaisessa kotelomekossaan vaaleat pitkät hiukset täydessä volyymissään. Epäröimättä hän istahti koko joukon keskelle, nosti säären toisensa päälle ja taikoi maalatuille punaisille huulillensa herttaisen hymyn. Hetkisen ajan huoneessa oli niin hiljaista että olisi voinut kuulla maahan putoavan hiuksenkin. Sitten puheenporina jatkui, hänen johdollaan.
Eipä ole onni ollut itsestäänselvyys meillekään. Hyväluontoisia tyyppejä olemme kumpikin tavallaan. Emme ehkä helpoimmasta päästä. Niin kovin erilaisia. Omapäisiä. Hieman arvaamattomiakin. Kauniista ja älykkäistä pikkublondeista olemme ikuisesti kiitollisia vaikka hieman työtä he ovat teettäneetkin. Enimmäkseen elämä on ollut ihan kivaa.
---
Nyt sitten tulemme siihen erinomaisen tärkeään kysymykseen. Millainen on ultrajuoksijan vaimo? En tiedä olenko oikea henkilö siihen vastaamaan. Kanssani samassa osoitteessa asuu itseäni nuorempi nainen joka on yhäkin kovin kaunis ja seksikäs aina kun muistaa oman sisäisen hymytyttönsä. En oikeastaan kaipaa mitään ultrajuoksijan pikkuvaimoa tänne pyörimään. Ne kolmannet treffitkin kun ovat vielä hieman kesken.
Hääkuva
Kyllä tää on niin kovaa kamaa!!!
VastaaPoista