48
Näin alkusyksystä muistuu mieleen että lähetin kaksi vuotta sitten työtovereilleni sähköpostin josta sain hyvää palautetta. Siitä on jo riittävästi aikaa että voin kai julkaista tekstin suomeksi tässä blogissa, olihan se jo hetken aikaa esillä Linkedinissä englanninkielisenä.
---
Tulin Nokiaan vuonna 1999 arvellen että tästä tulee varmaankin lyhyt pesti. Siihen aikaan tutkijoilla oli tapana viettää jonkin aikaa teollisuudessa hankkimassa kokemusta oikeista töistä. Nyt kuusitoista vuotta myöhemmin huomaan että tuo pesti ei ainakaan tuntunut lyhyeltä. Melkein kuin kokonainen pieni elämä.
On vaikea kuvailla miltä nyt tuntuu. Kuin sekoitus haikeutta ja kiitollisuutta. Kun on kokenut jotain erityistä, vaikkapa pitkän ja onnellisen avioliiton, niin se tunne jälkikäteen on haikeansuloinen.
Ja tietysti jonkinlainen epävarmuus, tyhjyys. Elämässä suunta vähän kadoksissa.
Jos katsot kellon viisaria yhden kokonaisen minuutin ajan tekemättä mitään muuta, huomaat että kylläpäs minuutti on pitkä. Siihen verrattuna elämä kokonaisuudessaan on melkein käsittämättömän pitkä aika. Elämän kestoa ei oikein voi ymmärtää muuten kuin vertaamalla sitä johonkin lyhyempään, helpommin ymmärrettävään.
Olen harrastanut juoksua pikkupojasta asti. Muutama vuosi sitten osallistuin 48 tunnin ultrajuoksukilpailuun. Se oli elämäni suurin juoksuhaaste. Muistan että sää oli hankala, mutta ensimmäiset 24 tuntia menivät yllättävän hyvin. Jalkojen ja vatsan kanssa oli toki ylä- ja alamäkiä kuten tavallista mutta puoliväliin mennessä olin saanut 175 kilometriä kokoon. Olo tuntui ihan hyvälle kun menin vaihtamaan uudet vaatteet ja syömään vähäsen. Sitten palasin radalle ja yritin jatkaa juoksua. Paluu oli täysi katastrofi. Hyvä kun pystyin kävelemään, ja satoi niin rankasti että olin ihan jäässä. Kiertelimme syviä vesilätäköitä joita reitti oli täynnä. Sielläpä sitten kävelin kuin zombie kylmässä sateessa, ei yksi eikä kaksi tuntia. Kaiken kaikkiaan kävelin melkein kymmenen tuntia väsyneenä ja lähes toivottomana. Lopulta yhden kilometrin raahautumiseen meni aikaa kaksikymmentä minuuttia. Minulta on kysytty jälkeenpäin miksi en antanut periksi. Kyllä minä sen tiedän nyt. Ei minulle yhtäkkiä ollut siunaantunut mitään yli-inhimillistä sitkeyttä. Ei, kyllä syynä oli se alkuperäinen päätös. Se päätös, ennen kilpailua, että tätä kisaa en jätä kesken meni miten meni. Ainoastaan se päätös piti minut jääräpäisesti radalla vaikka kaikki toivo vaikuttikin menneen.
Kolmannenkymmenenneljännen tunnin kohdalla tulin järkiini ja otin aikalisän. Vaihdoin taas vaatteita ja söin vähäsen. Kisan aikana oli sallittua pitää nukkumistaukoja joten otin parin tunnin torkut. Kun heräsin, joka paikkaa särki. Kävi niin kipeää että en tiedä vielä tänäkään päivänä miten pääsin ylös makuuasennosta. Jotain oli silti muuttunut. Kun pääsin takaisin radalle oli aikainen sunnuntaiaamu. Satoi vielä vähäsen mutta olin paremmalla tuulella. Viimeinen kisapäivä! Ensin kävelin, mutta joka kierroksella yritin juosta hiukan. Jututin muita kilpailijoita ja hymyilin huoltopisteellä. Kohta juoksinkin jo melkein pysähtymättä tehden muutaman nopeimman kierroksen ihan kisan lopulla. Viimeisten tuntien aikana oli vaikea pidätellä kyyneliä. Tulin kilpailussa toiseksi kokonaistuloksella 295 kilometriä. Maailmanlistalla tulos oli sinä vuonna kolmaskymmeneskolmas - ei huonosti ensikertalaiselle.
Ihmisen koko työuran voi ajatella myös yhdeksi pitkäksi kisaksi. Se kisa kestääkin vähän pitempään, noin 48 vuotta.
Aloitin työurani noin 24 vuotta sitten. Olen tavallaan puolivälissä. Kun mietin tuota aikaa jälkeenpäin, se on melkein liian hyvää ollakseen totta. En ole koskaan ollut työttömänä ja aina olen mielestäni jotenkin kehittynyt ja oppinut uutta. Työtehtävät ovat olleet kiinnostavia ja työtoverit ystävällisiä. Tämän soisi jatkuvan ja jatkuvan.
Entä jos edessä on kymmenen vuotta kurjuutta. Lyhyitä pätkätöitä, matalia palkkoja, työttömyyttä, sairauksia. Entä jos joudun muuttamaan työn perässä tuntemattomille seuduille? Mistä saan sen yli-inhimillisen sitkeyden ja päättäväisyyden herätä joka aamu ja lähteä töihin täynnä toivoa? Tai tarvitsenko edes.
Tiedän sen tänään. Se mitä tarvitsen on se alkuperäinen päätös joka on tehty jo paljon ennen kisan alkua. Että ei anna periksi. Että jatkaa sinnikkäästi ja pitempään kuin kukaan olisi uskonut. Tappiin asti, kunnes kisa on virallisesti päättynyt. Ehkä onnistumme vielä kerran. Ehkä ne parhaat saavutukset ovatkin vasta tulossa sitten joskus.
Tai sitten opin arvostamaan enemmän niitä muitakin asioita elämässä. Ehkä on jonkun muun vuoro onnistua isosti tällä kertaa.
---
Nyt kun tuosta sähköpostista on kulunut se kaksi vuotta niin tuntuu vähän nololta. Menikö tämä nyt liian helpolla? Sain uuden työpaikan melkein heti ja nykyisellä työnantajallani Haltianilla menee oikein hyvin. Toisaalta tuollaista asennetta saatan tarvita vielä joskus, ehkäpä jo ensi kesänä, Suomi 100 juoksun vaikeina hetkinä.
---
Tulin Nokiaan vuonna 1999 arvellen että tästä tulee varmaankin lyhyt pesti. Siihen aikaan tutkijoilla oli tapana viettää jonkin aikaa teollisuudessa hankkimassa kokemusta oikeista töistä. Nyt kuusitoista vuotta myöhemmin huomaan että tuo pesti ei ainakaan tuntunut lyhyeltä. Melkein kuin kokonainen pieni elämä.
On vaikea kuvailla miltä nyt tuntuu. Kuin sekoitus haikeutta ja kiitollisuutta. Kun on kokenut jotain erityistä, vaikkapa pitkän ja onnellisen avioliiton, niin se tunne jälkikäteen on haikeansuloinen.
Ja tietysti jonkinlainen epävarmuus, tyhjyys. Elämässä suunta vähän kadoksissa.
Jos katsot kellon viisaria yhden kokonaisen minuutin ajan tekemättä mitään muuta, huomaat että kylläpäs minuutti on pitkä. Siihen verrattuna elämä kokonaisuudessaan on melkein käsittämättömän pitkä aika. Elämän kestoa ei oikein voi ymmärtää muuten kuin vertaamalla sitä johonkin lyhyempään, helpommin ymmärrettävään.
Olen harrastanut juoksua pikkupojasta asti. Muutama vuosi sitten osallistuin 48 tunnin ultrajuoksukilpailuun. Se oli elämäni suurin juoksuhaaste. Muistan että sää oli hankala, mutta ensimmäiset 24 tuntia menivät yllättävän hyvin. Jalkojen ja vatsan kanssa oli toki ylä- ja alamäkiä kuten tavallista mutta puoliväliin mennessä olin saanut 175 kilometriä kokoon. Olo tuntui ihan hyvälle kun menin vaihtamaan uudet vaatteet ja syömään vähäsen. Sitten palasin radalle ja yritin jatkaa juoksua. Paluu oli täysi katastrofi. Hyvä kun pystyin kävelemään, ja satoi niin rankasti että olin ihan jäässä. Kiertelimme syviä vesilätäköitä joita reitti oli täynnä. Sielläpä sitten kävelin kuin zombie kylmässä sateessa, ei yksi eikä kaksi tuntia. Kaiken kaikkiaan kävelin melkein kymmenen tuntia väsyneenä ja lähes toivottomana. Lopulta yhden kilometrin raahautumiseen meni aikaa kaksikymmentä minuuttia. Minulta on kysytty jälkeenpäin miksi en antanut periksi. Kyllä minä sen tiedän nyt. Ei minulle yhtäkkiä ollut siunaantunut mitään yli-inhimillistä sitkeyttä. Ei, kyllä syynä oli se alkuperäinen päätös. Se päätös, ennen kilpailua, että tätä kisaa en jätä kesken meni miten meni. Ainoastaan se päätös piti minut jääräpäisesti radalla vaikka kaikki toivo vaikuttikin menneen.
Kolmannenkymmenenneljännen tunnin kohdalla tulin järkiini ja otin aikalisän. Vaihdoin taas vaatteita ja söin vähäsen. Kisan aikana oli sallittua pitää nukkumistaukoja joten otin parin tunnin torkut. Kun heräsin, joka paikkaa särki. Kävi niin kipeää että en tiedä vielä tänäkään päivänä miten pääsin ylös makuuasennosta. Jotain oli silti muuttunut. Kun pääsin takaisin radalle oli aikainen sunnuntaiaamu. Satoi vielä vähäsen mutta olin paremmalla tuulella. Viimeinen kisapäivä! Ensin kävelin, mutta joka kierroksella yritin juosta hiukan. Jututin muita kilpailijoita ja hymyilin huoltopisteellä. Kohta juoksinkin jo melkein pysähtymättä tehden muutaman nopeimman kierroksen ihan kisan lopulla. Viimeisten tuntien aikana oli vaikea pidätellä kyyneliä. Tulin kilpailussa toiseksi kokonaistuloksella 295 kilometriä. Maailmanlistalla tulos oli sinä vuonna kolmaskymmeneskolmas - ei huonosti ensikertalaiselle.
Vimeisiä kierroksia juoksemassa
Ihmisen koko työuran voi ajatella myös yhdeksi pitkäksi kisaksi. Se kisa kestääkin vähän pitempään, noin 48 vuotta.
Aloitin työurani noin 24 vuotta sitten. Olen tavallaan puolivälissä. Kun mietin tuota aikaa jälkeenpäin, se on melkein liian hyvää ollakseen totta. En ole koskaan ollut työttömänä ja aina olen mielestäni jotenkin kehittynyt ja oppinut uutta. Työtehtävät ovat olleet kiinnostavia ja työtoverit ystävällisiä. Tämän soisi jatkuvan ja jatkuvan.
Entä jos edessä on kymmenen vuotta kurjuutta. Lyhyitä pätkätöitä, matalia palkkoja, työttömyyttä, sairauksia. Entä jos joudun muuttamaan työn perässä tuntemattomille seuduille? Mistä saan sen yli-inhimillisen sitkeyden ja päättäväisyyden herätä joka aamu ja lähteä töihin täynnä toivoa? Tai tarvitsenko edes.
Tiedän sen tänään. Se mitä tarvitsen on se alkuperäinen päätös joka on tehty jo paljon ennen kisan alkua. Että ei anna periksi. Että jatkaa sinnikkäästi ja pitempään kuin kukaan olisi uskonut. Tappiin asti, kunnes kisa on virallisesti päättynyt. Ehkä onnistumme vielä kerran. Ehkä ne parhaat saavutukset ovatkin vasta tulossa sitten joskus.
Tai sitten opin arvostamaan enemmän niitä muitakin asioita elämässä. Ehkä on jonkun muun vuoro onnistua isosti tällä kertaa.
---
Nyt kun tuosta sähköpostista on kulunut se kaksi vuotta niin tuntuu vähän nololta. Menikö tämä nyt liian helpolla? Sain uuden työpaikan melkein heti ja nykyisellä työnantajallani Haltianilla menee oikein hyvin. Toisaalta tuollaista asennetta saatan tarvita vielä joskus, ehkäpä jo ensi kesänä, Suomi 100 juoksun vaikeina hetkinä.
On se kova. On se.
VastaaPoista