Numeroita ja tarinoita
Tarkempaa tarinaa seuraa hieman myöhemmin mutta tässä tuoreeltaan jo hiukan tajunnanvirtaa ja linkkejä.
Tärkeimpänä havaintona lienee se, että Suomi on pitkä maa. Juoksimme Nuorgamista Helsinkiin reittiä jonka pituus oli noin 1390 kilometriä. Päivämatka oli keskimäärin 46 kilometriä ja aikaa juoksuun meni taukoineen keskimäärin 5 tuntia 43 minuuttia päivässä.
Kuukauden juokseminen polttaa tietysti kivasti kaloreita. Juoksuni laskennallinen kulutus oli noin satakaksikymmentätuhatta ylimääräistä kaloria. Teoriassa se vastaa seitsemäntoista kilon laihtumista. Ja ihan totta, niin siinä kävi että laihduin kesän aikana tuntuvasti, massiiviset kaksisataa grammaa. Tämä siitäkin huolimatta että söimme verrattain hyvin.
Muistuu mieleen viimeisen illan hässäkkä. Pääsimme yöksi Itä-Helsinkiin Pertun asunnolle mutta hän joutui lähtemään reittiä merkitsemään. Me juoksijat jäimme yhdessä ihmettelemään mistä saamme ruokaa. Maaliintulosta oli jo useita tunteja ja kaikilla tuntui olevan huutava nälkä. Rebekah ja Saksanpoika ovat kasvissyöjiä mutta syövät myös kalaa. Ilveksen Miäs ehdotti pizzeriaa. Rebekah totesi ettei hän voi syödä pizzaa koska siinä on leipää (eikö leipä olekaan kasvis?). Saksanpoika ehdotti Espanjalaista ravintolaa. Hänellä oli mielessä yhteinen hieno illallinen ystävysten kesken ennen kuin retki loppuu. Kello oli jo paljon ja Espanjalainen ravintola oli mielestäni "slow food". Tuskastuin ja lähdin sanomatta mitään. Kävelin kiireesti S-Markettiin ja ostin kassillisen tuoresalaatteja, kolmioleipiä ja jogurtteja. Paluumatkalla sain tulikivenkatkuisen tekstiviestin Ilveksen Miäheltä. Kun olin takaisin asunnolla niin Rebekah ja Saksanpoika olivat linnoittautuneet asuntoautoihin ja Ilveksen Miästä vitutti ankarasti. Hän lähti yksin etsimään pizzeriaa.
Aloitin Rebekah'in lepyttelyllä. Sain hänet pitkän jutustelun jälkeen tulemaan ylös Pertun poikamiesboksiin. Hän alkoi Eijan kanssa laittamaan ruokaa, kiinnostus ravintolaan lähtöön oli mennyt. Menin siitä sitten katsomaan mitä Saksanpojalle kuuluu toisessa asuntoautossa. Hän oli ruoanvalmistushommissa tuima ilme kasvoillaan. Selitin että Ilveksen Miäs oli lähtenyt pizzeriaan, ja hän ehtisi mukaan jos lähtisi kiireesti. Sain ilmeisesti lepytettyä. Menin taas ylös jossa Rebekah oli saanut kypsyteltyä kattilallisen riisiä. Hän suostui ottamaan ostamaani salaattia vasta kun totesin että ostin sen vain ja ainoastaan hänelle ja Saksanpojalle, itse en sitä tarvitse. Sain jopa pienen sarkastisen hymyn.
Iltayöstä miehet palasivat asunnolle. Ilveksen Miäs oli päätynyt Mäkkäriin ja syönyt neljä Big Macia. Saksanpoika sensijaan oli löytänyt Pizzerian, ostanut kokonaisen perhepizzan ja syönyt salaattikaukalon tyhjäksi. Katsoin kriisi olevan ohi, ja pahoittelin että jouduin olemaan "paha poika". Rebekah oli sitä mieltä ettei minusta saa pahaa poikaa tekemälläkään.
Tutustuin Saksanpoikaan eli Julleen sekä Ilveksen Miäheen heti reissun alussa sillä he majailivat samassa asuntoautossa. Mielenkiintoinen parivaljakko joka pystyi keskustelemaan sujuvasti vaikka toinen puhui Saksaa ja toinen Tamperetta. Julle juoksi koko matkan hymy huulillaan sandaaleissa ja loisti varsinkin mäkisessä maastossa. Ilveksen Miäs, Sami, kannatti Ilvestä ja hyvää musiikkia.
Rebekah oli kotoisin Vermontista, New Yorkin pohjoispuolelta. Hän oli kokenut ja sisukas ultrajuoksijanainen jonka opin tuntemaan tosi hyvin matkan ensimmäisinä päivinä koska puhun sujuvasti Amerikkaa. Ihana seikkailullinen koulunopettaja, aivan kuin naispuolinen pikku nuuskamuikkunen.
Loppupäivinä juoksin samaa vauhtia Kaarinalaisen ultrajuoksijan, Helin kanssa. Minulle juoksu oli siinä vaiheessa raskaampaa henkisesti kuin fyysisesti joten ajoittaiset juttutuokiot juoksun lomassa olivat todella tärkeitä. Helillä juttua riitti. Välillä valokuvailtiin kiinnostavia kohteita tai tarkisteltiin some-päivityksiä. "Ei ole semmoista aihetta, mitä ei olisi käyty matkan aikana läpi". "Elämästä ja juoksemisesta."
Totta kai tutustuin hyvin kaikkiin juoksijoihin ja huoltajiin. Kuukaudessa ehtii. Lyhyesti sanottuna melkoinen kattaus erilaisia mielenkiintoisia persoonia, kuin myös etappijuoksijat, muuten vain kannustamaan tulleet, sekä median edustajat - etenkin aina yhtä hurmaavat dokumenttielokuvantekijät.
Tässä pikku linkki joka voisi kuvata tämänhetkistä tunnelmaa: http://ultrajuoksu.fi/jotka-tahtovat-tohtivat-ja-tekevat/
Tärkeimpänä havaintona lienee se, että Suomi on pitkä maa. Juoksimme Nuorgamista Helsinkiin reittiä jonka pituus oli noin 1390 kilometriä. Päivämatka oli keskimäärin 46 kilometriä ja aikaa juoksuun meni taukoineen keskimäärin 5 tuntia 43 minuuttia päivässä.
Kuukauden juokseminen polttaa tietysti kivasti kaloreita. Juoksuni laskennallinen kulutus oli noin satakaksikymmentätuhatta ylimääräistä kaloria. Teoriassa se vastaa seitsemäntoista kilon laihtumista. Ja ihan totta, niin siinä kävi että laihduin kesän aikana tuntuvasti, massiiviset kaksisataa grammaa. Tämä siitäkin huolimatta että söimme verrattain hyvin.
Muistuu mieleen viimeisen illan hässäkkä. Pääsimme yöksi Itä-Helsinkiin Pertun asunnolle mutta hän joutui lähtemään reittiä merkitsemään. Me juoksijat jäimme yhdessä ihmettelemään mistä saamme ruokaa. Maaliintulosta oli jo useita tunteja ja kaikilla tuntui olevan huutava nälkä. Rebekah ja Saksanpoika ovat kasvissyöjiä mutta syövät myös kalaa. Ilveksen Miäs ehdotti pizzeriaa. Rebekah totesi ettei hän voi syödä pizzaa koska siinä on leipää (eikö leipä olekaan kasvis?). Saksanpoika ehdotti Espanjalaista ravintolaa. Hänellä oli mielessä yhteinen hieno illallinen ystävysten kesken ennen kuin retki loppuu. Kello oli jo paljon ja Espanjalainen ravintola oli mielestäni "slow food". Tuskastuin ja lähdin sanomatta mitään. Kävelin kiireesti S-Markettiin ja ostin kassillisen tuoresalaatteja, kolmioleipiä ja jogurtteja. Paluumatkalla sain tulikivenkatkuisen tekstiviestin Ilveksen Miäheltä. Kun olin takaisin asunnolla niin Rebekah ja Saksanpoika olivat linnoittautuneet asuntoautoihin ja Ilveksen Miästä vitutti ankarasti. Hän lähti yksin etsimään pizzeriaa.
Aloitin Rebekah'in lepyttelyllä. Sain hänet pitkän jutustelun jälkeen tulemaan ylös Pertun poikamiesboksiin. Hän alkoi Eijan kanssa laittamaan ruokaa, kiinnostus ravintolaan lähtöön oli mennyt. Menin siitä sitten katsomaan mitä Saksanpojalle kuuluu toisessa asuntoautossa. Hän oli ruoanvalmistushommissa tuima ilme kasvoillaan. Selitin että Ilveksen Miäs oli lähtenyt pizzeriaan, ja hän ehtisi mukaan jos lähtisi kiireesti. Sain ilmeisesti lepytettyä. Menin taas ylös jossa Rebekah oli saanut kypsyteltyä kattilallisen riisiä. Hän suostui ottamaan ostamaani salaattia vasta kun totesin että ostin sen vain ja ainoastaan hänelle ja Saksanpojalle, itse en sitä tarvitse. Sain jopa pienen sarkastisen hymyn.
Iltayöstä miehet palasivat asunnolle. Ilveksen Miäs oli päätynyt Mäkkäriin ja syönyt neljä Big Macia. Saksanpoika sensijaan oli löytänyt Pizzerian, ostanut kokonaisen perhepizzan ja syönyt salaattikaukalon tyhjäksi. Katsoin kriisi olevan ohi, ja pahoittelin että jouduin olemaan "paha poika". Rebekah oli sitä mieltä ettei minusta saa pahaa poikaa tekemälläkään.
Tutustuin Saksanpoikaan eli Julleen sekä Ilveksen Miäheen heti reissun alussa sillä he majailivat samassa asuntoautossa. Mielenkiintoinen parivaljakko joka pystyi keskustelemaan sujuvasti vaikka toinen puhui Saksaa ja toinen Tamperetta. Julle juoksi koko matkan hymy huulillaan sandaaleissa ja loisti varsinkin mäkisessä maastossa. Ilveksen Miäs, Sami, kannatti Ilvestä ja hyvää musiikkia.
Rebekah oli kotoisin Vermontista, New Yorkin pohjoispuolelta. Hän oli kokenut ja sisukas ultrajuoksijanainen jonka opin tuntemaan tosi hyvin matkan ensimmäisinä päivinä koska puhun sujuvasti Amerikkaa. Ihana seikkailullinen koulunopettaja, aivan kuin naispuolinen pikku nuuskamuikkunen.
Loppupäivinä juoksin samaa vauhtia Kaarinalaisen ultrajuoksijan, Helin kanssa. Minulle juoksu oli siinä vaiheessa raskaampaa henkisesti kuin fyysisesti joten ajoittaiset juttutuokiot juoksun lomassa olivat todella tärkeitä. Helillä juttua riitti. Välillä valokuvailtiin kiinnostavia kohteita tai tarkisteltiin some-päivityksiä. "Ei ole semmoista aihetta, mitä ei olisi käyty matkan aikana läpi". "Elämästä ja juoksemisesta."
Totta kai tutustuin hyvin kaikkiin juoksijoihin ja huoltajiin. Kuukaudessa ehtii. Lyhyesti sanottuna melkoinen kattaus erilaisia mielenkiintoisia persoonia, kuin myös etappijuoksijat, muuten vain kannustamaan tulleet, sekä median edustajat - etenkin aina yhtä hurmaavat dokumenttielokuvantekijät.
Tässä pikku linkki joka voisi kuvata tämänhetkistä tunnelmaa: http://ultrajuoksu.fi/jotka-tahtovat-tohtivat-ja-tekevat/
Kommentit
Lähetä kommentti