Ihmisrakkaus, mistä hemmetistä se tulee?

Kun olin viisivuotias, oli äitini jonkin aikaa vakavasti sairaana. Isäni joutui hankkimaan elannon tekemällä pitkää työpäivää ja vanhempi veljeni kävi jo koulua. Olin ylpeä saadessani auttaa kodin askareissa ja varsinkin kauppaostosten teossa. Eipä monelle sen ikäiselle luotettukaan niin tärkeää tehtävää.

Sinäkin perjantaina olin tulossa kaupasta keltaisella jopollani muovipussit molemmissa sarvissa. Alikulkusilta oli aina jännittävä paikka. Kulmakunnan hurjin poikajoukkio norkoili yleensä lähistöllä rähinöimässä ja liimaa imppaamassa. Menomatkalla olin jo huomannut uuden tuoreen verilammikon - teddyjen ja punkkareiden rähinöitä varmaankin.

Peloissani ajoin alikulkusiltaan liian lujaa enkä keskittynyt tasapainon pitämiseen. Toinen muovipussi heilahti vähän liikaa ja tarttui eturenkaan pinnojen väliin. Seurauksena oli komea ilmalento etutangon yli ja päätyminen samaan kasaan levinneitten ostosten ja polkupyörän vääntyneen tangon kanssa. Polvi oli veressä enkä pystynyt pidättämään itkua. Niinkuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, lähestyi alikulkusillan toisesta päästä tuttu joukkio hurjan näköisiä punkkareita kovaäänisesti riidellen.

Porukka kerääntyi ympärilleni ihmettelemään tilannetta. Itkuni alkoi olla jo epätoivoista. Sekaisen kuontalon omaava lyhyempi poika vaikutti olevaan jonkinlainen joukkion johtaja. Hän tuli lähemmäs ja kysyi kävikö pahasti. Sain pelostani huolimatta vastattua jotain. Poika auttoi minut ylös ja väänsi polkupyörän tangon suoraksi. Pitkä maitovana valui kohti alikulkusillan viemäriä lähes samaa vauhtia kuin kyyneleet poskillani. Osa porukasta lähti käymään kaupassa. Hetken päästä he juoksivat takaisin kourat täynnä muovipusseja. Pari niistä minulle, loput omaan käyttöön.

Keräsimme yhdessä ehjät ostokset pusseihin. Pojat toivottivat hyvää matkaa. Vesisadekin taukosi. Lähdin polkemaan vauhdilla kohti kotia ja tunsin sydämessäni jotain kummaa. Jotain lämmintä.

Mitä erilaisimmat ihmishahmot ovat saatelleet minua jatkossakin elämäni eri vaiheissa. Useimmiten olen saanut vahvistusta tuohon havaintoon jonka jo viisivuotiaana tein. Ei maailma mikään paskempi paikka ole sitten kuitenkaan. Eivät edes nämä ihmisetkään täällä. Toivottavasti tyypeillä menee tätä nykyä paremmin.

Kovin erikoisista tapauksista voi kehittyä kestävä ihmisrakkaus ja hauras tunne siitä että elämä voi sittenkin vaikka kantaa.

Tarina kerrallaan selviää ehkä sekin miksi minä tai kukaan muukaan juoksisi Suomen päästä päähän tai mihinkään muuallekaan. Juoksemisen ilosta kerron myöhemmin. Onnistumisista ja epäonnistumisista. Saatanpa kertoa vähän muustakin, kuten elämästä tai jopa rakkaudestakin. Mutta vasta myöhemmin.