Mistä se alkoi ja mihin se päättyy?
Ollessani nuori ei nettiä vielä ollut ja television jatkosarjatkin toistuivat vain kerran viikossa. Arkipäivinäkin ehdittiin tehdä kaikenlaista. Hyvän sään aikana harrasteet liittyivät useinmiten ulkoiluun - jalkapallo taisi olla se suosituin ajanviettomuoto.
Aktiivisesta liikkumisesta huolimatta olin juoksemisessa toivoton tapaus. Koulussa pärjäsin pikamatkalla jotenkuten mutta pidemmillä lenkeillä olin armotta häntäpään pitäjä. Lenkin jälkeen maitohapot polttelivat ja vatsaan pisti. Murrosiän kynnyksellä kaveripiirini alkoi innostua harrastamaan liikuntaa hieman vakavammin. Lähiseudun pojat hiihtivät joka talvi enemmän ja enemmän. Naapurin tyttö oli rytminen kilpavoimistelija. Me veljekset ajauduimme isän innostuksen kautta suunnistuksen pariin.
Tavanomaiseen juoksulenkkeilyyn verrattuna suunnistus oli varsin kiinnostava laji. Kisa ei ole pelkästään fyysinen vaan reitin suunnittelun ja toteuttamisen kautta myös älyllinen haaste ja jopa seikkailullinen kokemus. Laji on kuitenkin fyysisesti todella raskas kun pyrkii etenemään reippaasti juosten erilaisissa maastotyypeissä.
Juoksusta tuli minulle harjoittelumuoto jotta pystyin suunnistamaan hyvällä tasolla. Alusta lähtien minua kiehtoi eniten viestisuunnistus. Viestissäkin suorituksen joutuu tekemään itse mutta jokainen viestinviejä on toisaalta vastuussa joukkueen etenemisestä omalla osuudellaan. Siltä osin kyseessä on joukkuelaji. Muutenkin suunnistajanuoret olivat kovin sosiaalista sakkia lajin jäyhään maineeseen nähden. Edustimme Oulun Suunnistajia, jo edesmennyttä suunnistuksen erikoisseuraa, joka oli tunnettu nuorisotoiminnan korkeasta tasosta.
Todellista huippu-urheilijaa minusta ei koskaan tullut. Luennollaan Vuokatin Urheiluopistossa Lasse Viren totesi että jos aikoo ottaa urheilun tosissaan niin ainoa oikea tavoite ovat olympialaiset. Suunnistuksesta ei kuitenkaan tullut olympialajia, ja minullakin oli jo muita kiinnostuksen kohteita.
Juoksuharrastus ei kuitenkaan katkennut vaikka kertaalleen koetin jättää kiireiden takia lenkkeilyä hieman vähemmälle. Tauon johdosta elopainoa alkoi kertyä muutama kilo kuukaudessa. Tuon kokemuksen jälkeen en ole kovin pitkää juoksutaukoa tohtinutkaan pitää.
Mielenkiinnon ylläpitäminen kolmekymmentäviisi vuotta vaatii mielikuvitusta minkä tahansa harrasteen osalta. Juoksun osalta minulle on ollut tärkeää itseni kehittäminen sekä sosiaaliset näkökohdat. En ole koskaan innostunut vakavasti muita harrastajia vastaan kilpailemisesta.
Vuonna 1992 kävin varusmiespalveluksen viikonloppulomalla juoksemassa Simon Kiri -maratonin. Aikaa kului kolme tuntia ja viisitoista minuttia. Sain vaivoin raahattua itseni saunalle peseytymään. Lauteilla istui jo kilpailun voittaja, Oululainen kantrimuusikko Ari Vaalamo. Hän oli saapunut maaliin puolisen tuntia aiemmin. Käyn nykyään säännöllisesti aamulenkillä Oulun pyöräteillä. Jos vastaan tulee tuohon aikaan komealla askeleella juokseva hoikka pitkähiuksinen blondi, on kyseessä mitä todennäköisimmin Ari, nyt jo eläkeiässä. Kädenheilautus, muutaman sanan vaihto, ja matka jatkuu.
Maratonharrastukseni on kestänyt tähän päivään asti, mutta maailmankuvaa avartavin askel on kuitenkin ollut tutustuminen ultrajuoksuun ja sen johdannaisiin sekä näiden lajien parissa puuhasteleviin ihmisiin. Sillä tiellä olen ollut alle kymmenen vuotta eli olen vasta starttiviivalla. Olen kuitenkin jo hieman ihastunut ulkoilma-ultriin: polkujuoksuun, maantie-ultriin, rogainingiin. Hallikisojen osalta olen vielä vähän kahden vaiheilla. Tämä blogikin tulee saamaan oman osansa ultra-aiheisista tarinoista. Mutta ei vielä, pidetään jännitystä yllä hetken aikaa.
Vuosia on rajallinen määrä ja jossain vaiheessa vauhti hiljenee. Hurjimmat kilpailut jäävät muistojen joukkoon, mutta paljon pitää tapahtua että juokseminen kokonaan jää. Tunnin lenkillä hoituu arkihuolet, kahdella tunnilla sydänsurut. Kolme tuntia sopii elämää suurempiin tunteisiin. Vuorokaudessa hitsautuvat jopa elämänarvot kohdalleen jos siihen on tarvetta. Kunhan juoksee. Mitä siitä jos hiukset harmaantuvat. Tällaisen työkalun tilalleko etsisin jonkin toisen?
Aktiivisesta liikkumisesta huolimatta olin juoksemisessa toivoton tapaus. Koulussa pärjäsin pikamatkalla jotenkuten mutta pidemmillä lenkeillä olin armotta häntäpään pitäjä. Lenkin jälkeen maitohapot polttelivat ja vatsaan pisti. Murrosiän kynnyksellä kaveripiirini alkoi innostua harrastamaan liikuntaa hieman vakavammin. Lähiseudun pojat hiihtivät joka talvi enemmän ja enemmän. Naapurin tyttö oli rytminen kilpavoimistelija. Me veljekset ajauduimme isän innostuksen kautta suunnistuksen pariin.
Tavanomaiseen juoksulenkkeilyyn verrattuna suunnistus oli varsin kiinnostava laji. Kisa ei ole pelkästään fyysinen vaan reitin suunnittelun ja toteuttamisen kautta myös älyllinen haaste ja jopa seikkailullinen kokemus. Laji on kuitenkin fyysisesti todella raskas kun pyrkii etenemään reippaasti juosten erilaisissa maastotyypeissä.
Juoksusta tuli minulle harjoittelumuoto jotta pystyin suunnistamaan hyvällä tasolla. Alusta lähtien minua kiehtoi eniten viestisuunnistus. Viestissäkin suorituksen joutuu tekemään itse mutta jokainen viestinviejä on toisaalta vastuussa joukkueen etenemisestä omalla osuudellaan. Siltä osin kyseessä on joukkuelaji. Muutenkin suunnistajanuoret olivat kovin sosiaalista sakkia lajin jäyhään maineeseen nähden. Edustimme Oulun Suunnistajia, jo edesmennyttä suunnistuksen erikoisseuraa, joka oli tunnettu nuorisotoiminnan korkeasta tasosta.
Todellista huippu-urheilijaa minusta ei koskaan tullut. Luennollaan Vuokatin Urheiluopistossa Lasse Viren totesi että jos aikoo ottaa urheilun tosissaan niin ainoa oikea tavoite ovat olympialaiset. Suunnistuksesta ei kuitenkaan tullut olympialajia, ja minullakin oli jo muita kiinnostuksen kohteita.
Juoksuharrastus ei kuitenkaan katkennut vaikka kertaalleen koetin jättää kiireiden takia lenkkeilyä hieman vähemmälle. Tauon johdosta elopainoa alkoi kertyä muutama kilo kuukaudessa. Tuon kokemuksen jälkeen en ole kovin pitkää juoksutaukoa tohtinutkaan pitää.
Mielenkiinnon ylläpitäminen kolmekymmentäviisi vuotta vaatii mielikuvitusta minkä tahansa harrasteen osalta. Juoksun osalta minulle on ollut tärkeää itseni kehittäminen sekä sosiaaliset näkökohdat. En ole koskaan innostunut vakavasti muita harrastajia vastaan kilpailemisesta.
Vuonna 1992 kävin varusmiespalveluksen viikonloppulomalla juoksemassa Simon Kiri -maratonin. Aikaa kului kolme tuntia ja viisitoista minuttia. Sain vaivoin raahattua itseni saunalle peseytymään. Lauteilla istui jo kilpailun voittaja, Oululainen kantrimuusikko Ari Vaalamo. Hän oli saapunut maaliin puolisen tuntia aiemmin. Käyn nykyään säännöllisesti aamulenkillä Oulun pyöräteillä. Jos vastaan tulee tuohon aikaan komealla askeleella juokseva hoikka pitkähiuksinen blondi, on kyseessä mitä todennäköisimmin Ari, nyt jo eläkeiässä. Kädenheilautus, muutaman sanan vaihto, ja matka jatkuu.
Maratonharrastukseni on kestänyt tähän päivään asti, mutta maailmankuvaa avartavin askel on kuitenkin ollut tutustuminen ultrajuoksuun ja sen johdannaisiin sekä näiden lajien parissa puuhasteleviin ihmisiin. Sillä tiellä olen ollut alle kymmenen vuotta eli olen vasta starttiviivalla. Olen kuitenkin jo hieman ihastunut ulkoilma-ultriin: polkujuoksuun, maantie-ultriin, rogainingiin. Hallikisojen osalta olen vielä vähän kahden vaiheilla. Tämä blogikin tulee saamaan oman osansa ultra-aiheisista tarinoista. Mutta ei vielä, pidetään jännitystä yllä hetken aikaa.
Vuosia on rajallinen määrä ja jossain vaiheessa vauhti hiljenee. Hurjimmat kilpailut jäävät muistojen joukkoon, mutta paljon pitää tapahtua että juokseminen kokonaan jää. Tunnin lenkillä hoituu arkihuolet, kahdella tunnilla sydänsurut. Kolme tuntia sopii elämää suurempiin tunteisiin. Vuorokaudessa hitsautuvat jopa elämänarvot kohdalleen jos siihen on tarvetta. Kunhan juoksee. Mitä siitä jos hiukset harmaantuvat. Tällaisen työkalun tilalleko etsisin jonkin toisen?
Pohdiskelee syntyjä syviä
Kommentit
Lähetä kommentti