Pakkoloma Saariselällä
Aikanaan tein muutamana keväänä urakkatöitä Ala-Kärpän taimitarhalla Oulujokivarressa. Taimen istutus ja ja nosto olivat hyvää treeniä kun niitä tehtiin reippaalla vauhdilla. Maatilan tyttö ja minä olimme kaikkein nopeimmat istuttajat.
Viimeisenä taimitarhakeväänä ostin palkkanauhan saatuani maastopyörän. Onnistuin jo samana päivänä murtamaan ranteeni pyöräillessä. Seuraavan työpäivän nolo tehtäväni oli toimittaa sairaslomalappu työnjohtajalle. Tuomio oli tyly: sairasloman jälkeen nostosesonki olisi ohi ja työt siltä keväältä ohitse.
Oli tarpeen keksiä jotain tekemistä jottei keljutus olisi päässyt niskan päälle. Parin päivän ajan keräilin keveimpiä retkeilyvarusteita pienimpään rinkkaani. Lopputulos oli alle kymmenen kiloa, jonka pystyi heilauttamaan selkään yhdelläkin kädellä. Loput rahat menivätkin sitten juna- ja bussilippuihin.
Sinä keväänä lumipeite oli sulanut Saariselällä varsin aikaisin. Kiilopään ympäristössä vain pohjoisrinteillä oli lunta, ja polut olivat lumettomia Lankojärvelle asti. Yhdellä kädellä vaeltaminen oli varsin hupaisaa. Varsinkin ruokaa laittaessa ja telttaa pystyttäessä sai hihitellä itsekseen luonnon helmassa.
Muita retkeilijöitä ei toukokuussa liiemmin näkynyt. Kaikki kolme liikkeellä ollutta näin samalla kertaa Porttikosken autiotuvalla. Olimme kaikki yksinvaeltajia: kaksi miestä, yksi keski-ikäinen nainen sekä minä. Ilta oli viihtyisä. Jäyhät yksinvaeltajat ovat puheliasta ja sosiaalista porukkaa oltuaan muutaman päivän ilman seuraa.
Keväinen tunturimaisema on kaunis varsinkin iltaisin. Lumipälvet ja sulamispurot kirjovat muuten keltavihreää tunturinkylkeä. Porot juoksevat vielä edellisen talven turkeissaan. Illan hämärtyessä varjot käyvät pitkiksi ja teräviksi mutta syvää pimeää ei toukokuussa enää tule.
Viihdyin erämaassa vajaan viikon. Sokostin taakse ei lumipeitteen takia ollut asiaa. Paluumatkalla linja-autossa viereeni istahti Jari. Hän oli journalismista ja kirjoittamisesta kiinnostunut pääkaupunkiseudun kasvatti joka oli paennut Lappiin hetkeksi suurkaupunkin kiivasta menoa. Jari oli päihdekuntoutuja. Kävimme läpi molempien taideharrastuksia ja muita kiinnostuksen kohteita. Jarilla oli ikävä tytärtään jota hän ei ollut päässyt näkemään moneen kuukauteen. Tyttärelleen hän oli antanut nimen Meri Tuuli Laine. Kirjailijanlahjoja Jarilla selvästikin oli.
Kotiin palattuani oli käteisestä huutava pula. Sahasin lasikuitukipsin irti kolme viikkoa etuajassa ja menin hattu kourassa takaisin taimitarhalle. Ranne oli kuulemma luutunut tavallista nopeammin. Pääsin lapiohommiin. Kaksi vuotta myöhemmin ranne ei ollut enää kipeä.
---
Kesällä 2017 saavumme Saariselälle juoksun kuudentena päivänä. Pelkäänpä että mieleeni tulvahtaa monia muitakin muistoja. Vaeltamassa olen siellä käynyt monenlaisessa seurassa, vaikkakin viimeksi vierailin siellä ihan kilpailemassa Rogainingin MM kisoissa. Rogaining on suomennettuna vaellussuunnistus - kiinnostava laji josta ehkä myöhemmin lisää.
Viimeisenä taimitarhakeväänä ostin palkkanauhan saatuani maastopyörän. Onnistuin jo samana päivänä murtamaan ranteeni pyöräillessä. Seuraavan työpäivän nolo tehtäväni oli toimittaa sairaslomalappu työnjohtajalle. Tuomio oli tyly: sairasloman jälkeen nostosesonki olisi ohi ja työt siltä keväältä ohitse.
Oli tarpeen keksiä jotain tekemistä jottei keljutus olisi päässyt niskan päälle. Parin päivän ajan keräilin keveimpiä retkeilyvarusteita pienimpään rinkkaani. Lopputulos oli alle kymmenen kiloa, jonka pystyi heilauttamaan selkään yhdelläkin kädellä. Loput rahat menivätkin sitten juna- ja bussilippuihin.
Sinä keväänä lumipeite oli sulanut Saariselällä varsin aikaisin. Kiilopään ympäristössä vain pohjoisrinteillä oli lunta, ja polut olivat lumettomia Lankojärvelle asti. Yhdellä kädellä vaeltaminen oli varsin hupaisaa. Varsinkin ruokaa laittaessa ja telttaa pystyttäessä sai hihitellä itsekseen luonnon helmassa.
Samoilla hoodeilla
Muita retkeilijöitä ei toukokuussa liiemmin näkynyt. Kaikki kolme liikkeellä ollutta näin samalla kertaa Porttikosken autiotuvalla. Olimme kaikki yksinvaeltajia: kaksi miestä, yksi keski-ikäinen nainen sekä minä. Ilta oli viihtyisä. Jäyhät yksinvaeltajat ovat puheliasta ja sosiaalista porukkaa oltuaan muutaman päivän ilman seuraa.
Keväinen tunturimaisema on kaunis varsinkin iltaisin. Lumipälvet ja sulamispurot kirjovat muuten keltavihreää tunturinkylkeä. Porot juoksevat vielä edellisen talven turkeissaan. Illan hämärtyessä varjot käyvät pitkiksi ja teräviksi mutta syvää pimeää ei toukokuussa enää tule.
Viihdyin erämaassa vajaan viikon. Sokostin taakse ei lumipeitteen takia ollut asiaa. Paluumatkalla linja-autossa viereeni istahti Jari. Hän oli journalismista ja kirjoittamisesta kiinnostunut pääkaupunkiseudun kasvatti joka oli paennut Lappiin hetkeksi suurkaupunkin kiivasta menoa. Jari oli päihdekuntoutuja. Kävimme läpi molempien taideharrastuksia ja muita kiinnostuksen kohteita. Jarilla oli ikävä tytärtään jota hän ei ollut päässyt näkemään moneen kuukauteen. Tyttärelleen hän oli antanut nimen Meri Tuuli Laine. Kirjailijanlahjoja Jarilla selvästikin oli.
Kotiin palattuani oli käteisestä huutava pula. Sahasin lasikuitukipsin irti kolme viikkoa etuajassa ja menin hattu kourassa takaisin taimitarhalle. Ranne oli kuulemma luutunut tavallista nopeammin. Pääsin lapiohommiin. Kaksi vuotta myöhemmin ranne ei ollut enää kipeä.
---
Kesällä 2017 saavumme Saariselälle juoksun kuudentena päivänä. Pelkäänpä että mieleeni tulvahtaa monia muitakin muistoja. Vaeltamassa olen siellä käynyt monenlaisessa seurassa, vaikkakin viimeksi vierailin siellä ihan kilpailemassa Rogainingin MM kisoissa. Rogaining on suomennettuna vaellussuunnistus - kiinnostava laji josta ehkä myöhemmin lisää.
olet kyllä ollut sinnikäs olet sitä nykyäänkin!
VastaaPoista