Päivä 29: Mäntsälä mielessäin

elokuuta 12, 2017

Päivä 29: Mäntsälä mielessäin

Toiseksi viimeinen etappi oli koko Suomi 100 -juoksun pisin, joten varauduimme siihen että matka saattaa kestää. Lähtöpaikalla Lahden satamassa oli jälleen myös melkoinen joukko etappijuoksijoita. Sää oli yhä lämmin joskin hieman pilvisempi. Taajamassa pyörätietä oli miellyttävä mennä mutta pian olimme taas maantien laidassa. Oli jotenkin kumma katsella tienviittoja, joissa luki Helsinki ja sen perässä pieni numero. Olimme kouriintuntuvan lähellä.

Juoksu oli alkanut pikkuhiljaa syrjäyttää muut keskustelunaiheet. Mihin tapahtumiin seuraavaksi, miten saisi maratonputken jatkumaan. Sivullisesta varmaan tuntuu oudolta jos kuukauden juostuaan vielä jaksaa olla innoissaan asiasta. Sitä ei voi ymmärtää kuin toinen samanlainen hölmö.

"Seuraavaksi sitten Amerikan halki idästä länteen."
"Paljonko siinä tulee matkaa?"
"Varmaan 4500 kilometriä ainakin."
"Jos juoksee 50 kilometriä päivässä? Kolme kuukautta?"
"Ainakin kolme. Varmaan pitäisi pari lepopäivää pitää."
"Olisiko sellaisen jälkeen enää elämänkumppaneita odottamassa?"
"Tulevat mukaan tietysti..."
"Töistä ei kyllä saisi niin pitkää lomaa."
"Pitäisi varmaan yrittää saada palkatonta... ja hyvät sponsorit olisi pakko olla."
"Ei taida ihan heti onnistua..."

Matkanteko oli raskaampaa kuin edellisinä päivinä, joko kokonaisrasitusta oli kertynyt riittävästi tai etapin 57 kilometriä oli vain niin paljon. Myös kipupisteitä alkoi kehosta löytyä, minulla tuttu kantapää ja Helillä pohje. Aikaa päivän etappiin kulu 7:50:02 tuntia eli selvästi pisimpään.

Etapin päättyessä Helillä oli edessä tunteikas jälleennäkeminen, sillä hänen miehensä oli maaliviivalla vastassa. He pääsivät viettämään aikaa kahdestaan kun Aikakoneen muu miehistö siirtyi majoitukseen Janin asunnolle.

Me loput kokoonnuimme Itä-Helsinkiin Pertun asunnolle. Perttu joutui lähtemään reittiä merkitsemään joten me juoksijat jäimme yhdessä ihmettelemään, mistä saamme ruokaa. Maaliintulosta oli jo useita tunteja ja kaikilla tuntui olevan huutava nälkä. Rebekah ja Saksanpoika ovat kasvissyöjiä mutta syövät myös kalaa. Ilveksen Miäs ehdotti pizzeriaa. Rebekah totesi ettei hän voi syödä pizzaa koska siinä on leipää (eikö leipä olekaan kasvis?). Saksanpoika ehdotti Espanjalaista ravintolaa. Hänellä oli mielessä yhteinen hieno illallinen ystävysten kesken ennen kuin retki loppuu. Kello oli jo paljon ja Espanjalainen ravintola oli mielestäni "slow food". Tuskastuin ja lähdin sanomatta mitään. Kävelin kiireesti S-Markettiin ja ostin kassillisen tuoresalaatteja, kolmioleipiä ja jogurtteja. Paluumatkalla sain tulikivenkatkuisen tekstiviestin Ilveksen Miäheltä. Kun olin takaisin asunnolla niin Rebekah ja Saksanpoika olivat linnoittautuneet asuntoautoihin ja Ilveksen Miästä vitutti ankarasti. Hän lähti yksin etsimään pizzeriaa.

Aloitin Rebekah'in lepyttelyllä. Sain hänet pitkän jutustelun jälkeen tulemaan ylös Pertun poikamiesboksiin. Hän alkoi Eijan kanssa laittamaan ruokaa, kiinnostus ravintolaan lähtöön oli mennyt. Menin siitä sitten katsomaan mitä Saksanpojalle kuuluu toisessa asuntoautossa. Hän oli ruoanvalmistushommissa tuima ilme kasvoillaan. Selitin että Ilveksen Miäs oli lähtenyt pizzeriaan, ja hän ehtisi mukaan jos lähtisi kiireesti. Sain ilmeisesti lepytettyä. Menin taas ylös huoneistoon, jossa Rebekah oli saanut kypsyteltyä kattilallisen riisiä. Hän suostui ottamaan ostamaani salaattia vasta kun totesin että ostin sen vain ja ainoastaan hänelle ja Saksanpojalle, itse en sitä tarvitse. Sain jopa pienen sarkastisen hymyn.

Iltayöstä miehet palasivat asunnolle. Ilveksen Miäs oli päätynyt Mäkkäriin ja syönyt neljä Big Macia. Saksanpoika sen sijaan oli löytänyt Pizzerian, ostanut kokonaisen perhepizzan ja syönyt salaattikaukalon tyhjäksi. Katsoin kriisi olevan ohi, ja pahoittelin että jouduin olemaan "paha poika". Rebekah oli sitä mieltä ettei minusta saa pahaa poikaa tekemälläkään.

Kuvia, sekä omia että luvan kanssa lainattuja (kiitos Janne, Markku, Heli, Rebekah):