Viimeisenä aamuna lähtö oli porrastettu aamu kahdeksasta puoli yhteentoista useaan lähtöportaaseen. Ensimmäisenä lähtivät Jupe, Saksanpoika ja Rebekah. Mukana oli myös iso joukko Jupen ystäviä. Yhdeksältä lähti suurin osa etappijuoksijoista. Minulla oli lähtö vasta kymmeneltä joten ehdimme tämänpäiväisen huoltajamme Jukan kanssa käydä läheisellä Shell-huoltoasemalla, jossa myös Heli miehensä ultrajuoksija Jyrki Kukon kanssa oli valmistautumassa lähtöön. Jyrkillä oli tarkoituksena juosta mukana osan matkaa muttei aivan koko etappia. Tavoitteena heillä oli startata jo puoli kymmeneltä.
Lähtöhetkelläni kello kymmenen näin vielä Helin selän sillä hän oli päässyt matkaan vasta viittä vaille kymmenen. Viimeisessä startissa lähtivät peräämme Janne ja molemmat Mikot, Liukka ja Perttula.
Juoksin tasaista vauhtia nelostietä etelään ja saavutin Heliä pikkuhiljaa. Olin antanut Jukalle ohjeet pysähtyä samoille huoltopisteille kuin asuntoautotkin ja ensimmäisen huollon kohdalla olinkin jo kuronut eron kokonaan umpeen.
Tuusulaa kohti mentäessä Jyrki liittyi seuraamme noin kymmenen kilometrin ajaksi. Valokuvasimme historiallisesti merkittäviä kohteita ja vaihdoimme pari sanaa siinä juostessamme. Jyrki on minulle tuttu kasvo muutamista aiemmista ultrakisoista mutta emme ole niissä ehtineet varsinaisesti tutustua. Nyt minulle jäi vaikutelma sydämellisestä ja hienotunteisesta ihmisestä. Viimein Jyrki joutui kääntymään takaisinpäin ja me jatkoimme Helin kanssa matkaa kaksistaan.
Juoksuseuraa oli toki etappijuoksijoista. Kehä kolmosen ylityksessä seurana oli jo aiemmilta päiviltä tuttu etappijuoksija Ilkka. Vantaanjokivarressa saimme myös kiinni Mintun ja Rebekahin joiden kanssa ehdimme vaihtaa pari sanaa.
Kun saavuimme Kehä III:n sisäpuolelle, alkoi jäljellä olevan matkan lyhykäisyys tuntua konkreettiselta. Kuinka pieni paikka tämä pääkaupunkiseutu onkaan - kuukauden juoksussa vasta viimeiset pari tuntia ollaan kehä kolmosen sisällä. Siitä huolimatta Vantaanjokivarsi tuntui jatkuvan ikuisuuden - odottavan aika on pitkä. Heli ei omien sanojensa mukaan itke koskaan, mutta tänään tuli kyyneleitä moneen kertaan. En usko että kukaan juoksijoista selvisi sinä sunnuntaina liikuttumatta. Olivatko ne sitten helpotuksen kyyneleitä siitä kun viimein olemme saavuttamassa tämän kaukaisena siintäneen tavoitteen vai haikeutta siitä että tämä niin pitkään kestänyt projekti tai joillekin jopa elämänvaihe oli tulossa päätökseen. Ehkä ripaus molempia.
Viimeinen huolto oli Kehä I:n kupeessa Oulunkylän siirtolapuutarhan luona. Laukkujen siirtämisen tohinassa unohdin täyttää juomapullon ja jouduin juoksemaan kaksitoista viimeistä kilometriä ilman nestettä. Se ei siinä hurmostilassa enää haitannut vaan laitoin kaksi kofeiinitablettia kielen alle ja keskityin juoksuun.
Vantaanjoen suisto oli kaunista aluetta ja sillasta käännyimme Arabianrantaan ja siitä suoralle reitille kohti Olympiastadionia. Stadionin portin kupeessa sijaitsi tavoitteemme Paavo Nurmen patsas. Reittimerkintöjen kanssa piti vielä olla tarkkana ettei olisi tullut viime hetken harharetkiä.
Paavo Nurmen patsaalla oli paljon väkeä ja onnittelijoita. Kiva yllätys oli monesta 24-tunnin ultrajuoksukisasta tuttu kilpakumppani Jukka Järvelä, jonka kanssa jutellessa meni pitkä tovi.
Pian meidän jälkeemme patsaalle saapuivat Janne ja molemmat Mikot, sekä pienen odottelun jälkeen myös Rebekah. Olimme kaikki taas koossa.
Paavo nurmen patsaalta marssittiin yhtä matkaa Senaatintorille. Tai ainakin niin oli tarkoitus - edellä menevät hölkkäsivät sitä vauhtia että ryhmä venyi tosi pitkäksi. Rautatientorin kohdalla peränpitäjät olivat jo kadottaneen näköyhteyden etujoukkoon. Marssista meinasi tulla farssi. Ryntäsin etsimään takana tulevia vaan ei tuntunut löytyvän. Kun palasin pääjoukon luokse oli porukka jo löytynyt ja saatoimme jatkaa matkaa. Senaatintorille saavuttiin kymmenen minuuttia myöhässä mutta paikalla oli silti väkeä.
Juhlallisuuksiin kuului ruusu ja samppanjalasi sekä yhteisvalokuvien ottaminen. Juhlapuheitakin pidettiin. Sitten oli aikaa vapaalle keskustelulle.
Iloinen yllätys oli lähistöllä asuva lapsuudenystäväni Pia, joka oli tullut varta vasten onnittelemaan suorituksen johdosta. Myös Marianna oli saapunut paikanpäälle onnittelemaan Senaatintorille asti päässeitä juoksijoita. Käytinkin tilaisuutta hyväkseni.
"Marianna, tässä on Pia, tubettaja. Oulusta lähtöisin."
"Asuimme lapsena naapureina."
"Marianna tekee suosittua juoksublogia."
"Ja vähän muutakin."
"Oletko koskaan tubettanut?"
"En taitaisi osata..."
Onnitteluhetken jälkeen lähdimme osallistujien kesken ravintolaan syömään. Sattumalta pääsin istumaan Mikko Liukan vaimoa Annia eli blogimaalimasta tuttua kilometritehtailijaa vastapäätä. Vaimoni kuuluu hänen lukijoihinsa joten pääsimme keskustelemaan juoksuleskeyteen ja urheiluvammoihin liittyvistä tutuista aiheista. Ruokakin oli hyvää ja sitä oli paljon.
Ruokailun jälkeen minulla tuli kiire. Selvisi että kaikki matkatavarani ovat asuntoautossa Paavo Nurmen patsaan luona ja Markku oli sitä parhaillaan tyhjentämässä ja siivoamassa. Juoksin takaisin patsaalle huomattavasti nopeammin kuin olimme sieltä tulleet. Laukkuja kerätessä pääsin vielä hyvästelemään Markun ja jakamaan juoksun jälkeisiä tuntoja tuoreeltaan. Olen valtavan suuren kiitoksen velkaa tapahtuman järjestämisestä varsinkin kun omat vuosien takaiset haaveeni olivat hautautuneet käytännön järjestelyvaikeuksiin. Samalla olen pahoillani että Markun oma urheilullinen haave ei tällä kertaa toteutunut.
Markku kuskasi minut rautatieasemalle, jossa sanoimme hyvästit. Homma ei minun osaltani ollut vielä selvä. Luottamus perillepääsyyn ei missään vaiheessa ollut käynyt niin korkealla että olisin uskaltanut tilata matkaliput kotia kohti. Niinpä jouduin laukkuvuoreni kanssa tilaamaan yöjunapaikan VR automaatista. Sen tehtyäni raahasin laukut rautatieaseman ravintolaan ja annoin itselleni luvan ottaa muutaman oluen. Reissun aikana tuli sanottua kavereille moneen kertaan että en ole varsinaisesti mikään koti-ihminen. Siellä rautatieaseman ravintolassa alkoi ehkä jo pikkiriikkisen verran olla ikävä kotiin. Ihanan vaimoni Sadun luokse, ja tietysti lasten Jessikan ja Jasminin. Ja Serafinan. Kissan.
---
Aina joskus elämässä käy niin että teet pikku valinnan ja elämä heittääkin sitten paljon isompiin kokemuksiin kuin olisi arvannut. Luulen että monelle Suomi 100 -juoksun osallistujille on käynyt juuri niin. Senaatintorilla tämä ultrajuoksuporukka Markku, Ari, Mira, Eija, Marianna, Heli, Rebekah, Janne, Jyrki, Julian, Sami, Mikko L, Mikko P, Mikko N, Juha, Jani, Teemu, Perttu, ja Jukka hajaantui lopullisesti kukin omille teilleen. Toiset teistä tulivat minulle tutummiksi kuin toiset mutta te kaikki olitte sen ainutlaatuisen heinäkuun ajan kanssani samaa perhettä. Kiitos siitä.
Terveisin,
Jyrki
Kuvia, sekä omia että luvan kanssa lainattuja (kiitos Janne, Markku, Heli, Rebekah):
 |
| Aamukuva itä-helsingistä |
 |
| Historiallinen rakennus Tuusulassa |
 |
| Villa Rosa |
 |
| "Go Rebekah Go!" |
 |
| Rebekah, Minttu, Heli ja Jyrki matkan varrella |
 |
| Kannustusta riittää |
 |
| ja riittää |
 |
| ja riittää. |
 |
| Halaushetkiä Paavon patsaalla |
 |
| Pakollinen yhteiskuva |
 |
| Loppukiri Senaatintorille |
 |
| Jupe saa ansaitsemansa ruusun ja lasin kuohuvaa |
 |
| Lapsuudenystävä onnittelemassa |
 |
| Marianna saapui myös onnittelemaan |
 |
| Juoksuperhe vielä kerran yhdessä |
Kommentit
Lähetä kommentti