Palautuminen Suomi 100 -juoksusta
Juoksutapahtumasta palautuminen on hyvin yksilöllistä. Usein suositellaan pitämään sitä enemmän juoksutaukoa mitä raskaampi ja pidempi suoritus on tehty. Minulle juoksu ei ole ikinä ollut rasite vaan rentouttava miellyttävä harraste. Lenkkeilen enimmäkseen rauhallisella vauhdilla ulkoilusta nauttien ja vain hyvin harvoin veren maku suussa. Niinpä en raskaankaan suorituksen jälkeen kaipaa mitään sen pidempää taukoa. Tällä kertaa riitti kaksi päivää. Toki lenkit olivat alkuvaiheessa lyhyehköjä mutta nyt aletaan olla jo ihan normaaleissa määrissä. Kunto ei tunnu sen paremmalta tai huonommalta kuin keväälläkään.
Terveyden osalta olen jopa hieman yllättynyt. Kuvittelin että joutuisin syksyn mittaan parantelemaan urheiluvammoja tai muita terveydellisiä ongelmia. Jos ei muuta niin vähintään reissun jälkeinen syysflunssa piti olla lähes takuuvarma.
Minkäänlaisia pysyviä vammoja ei ole ilmaantunut. Pikku hiertymät paranivat heinäkuun aikana. Oikean jalan kantapäässä on yhä sama kyhmy joka altistaa kantakalvon tulehtumiselle. Se kipeytyy helpommin kuin vasen kantapää mutta tukipohjallisten ja halkaistun kantakupin avulla pystyn juoksemaan päivittäin niin paljon kuin tarvitsee. Siitä heinäkuun keskiarvo 46 kilometriä päivässä toimi oivana kestotestinä.
Muita huolia olivat krooninen ihotauti Hailey-Hailey, verenpainlääkitys, ja valoisan ajan univaikeudet. Näitä vastaan mukanani oli kassillinen varusteita ja lääkkeitä. Minulla taisi käydä hyvä tuuri: ihon osalta oli parempi jakso menossa enkä juurikaan tarvinnut kortisonivoiteita. Pidin vain ihon puhtaana ja lisäsin talkkia ahkerasti. Käytin muutenkin paljon aikaa seuraavan päivän juoksuun valmistautumiseen lähtien jalkojen rasvauksesta ja kenkien huoltamisesta. Verenpaineita en mittaillut mutta muistin kyllä ottaa lääkkeet joka aamu. Muutamina iltoina havaitsin voimakasta sydämentykytystä mutta sitä oli muillakin, lähinnä kaikkein raskaimpina päivinä. Se lienee ihan normaalia.
Nukkumiseen olin varautunut kaikkein parhaiten. Mukana oli kaksi telttaa, 10 cm paksuinen retkipatja, kaksi pehmeää tyynyä, pimentävät silmätyynyt ja traktoritason kuulosuojaimet. Lisäksi mukana oli varalla liuska nukahtamislääkkeitä. En voi sanoa että olisin nukkunut niin hyvin kuin vaikkapa kotona mutta kuitenkin nukuin. Tuollainen kolmen asuntoauton ja yhden asuntovaunun karavaani kun on liikkeellä ja yövytään pääasiassa julkisilla leirintäalueilla niin tottakai nukkuminen on aika rauhatonta. Ei siellä kukaan ihan parhaalla mahdollisella tavalla pystynyt lepäämään.
Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä että että pahimmat univelat on saatu kurottua umpeen eikä yhtään liian aikaisin. Arki ja työ alkaa vaatia sen verran huomiota että täytyisi olla täydessä iskussa. Muistan useitakin keskusteluja reissun aikana jossa asiaa sivuttiin. Millaistahan on palata työpöydän ääreen, avata tietokone, ja pohtia: "Jaahas, mitäs tässä oikein pitikään tehdä... salasana mikähän se olikaan... jos menisi vaikka hakemaan kupin kahvia."
Minulle blogin kirjoittaminen toimi mainiona terapiana ja paluuna arkeen. Yksityiskohtaista päivttäistä juttusarjaa kootessa tuli vielä kerran käytyä läpi juoksun tapahtumia yhdessä muiden mukana olleiden kanssa. Siitä tuli jotenkin seesteisempi mieli kun tärkeimmät muistot oli purettu nahkakansista blogin sivuille.
Muutama norsunmuistinen ystävä on kysellyt milloin kirja ilmestyy. En lupaa mitään. Olen tosin perehtynyt muutamiin indie-julkaisualustoihin joista Lulu.com vaikuttaa hinta-laatusuhteeltaan houkuttelevalta yksinkertaisen omakustanteen toteuttamiseen.
Palaaminen kodin arkeen oli kokemus sinänsä. Ensimmäinen päivä oli kyllä vähän sellainen että ketähän ne nuo oikein ovat. Perhe oli oppinut nopeasti tulemaan toimeen omillaan ja hetken sain omaa paikkaa hakea. Pikkuhiljaa reissumies alkoi päästä takaisin kiinni arkielämään. Tässäkin asiassa taisi tärkeässä osassa olla kokemusten jakaminen puolin ja toisin.
Ihme kyllä heinäkuun 1400 kilometrin juoksumäärä ei aiheuttanut minkäänlaista kyllästymistä juoksuun. Kirmailu polulla on yhtä riemukasta kuin ennenkin ja jokapäiväinen aamulenkki on yhä tärkeä osa elämän rytmiä. Kilpailuissa en ole vielä ehtinyt käydä muuta kuin huoltopisteellä apupoikana. En ole pitänyt kiirettä. Hieman kutkuttaisi hyödyntää kesäinen kestävyystreeni jossakin sopivassa ultrajuoksukisassa seuraavan vuoden aikana. Toisaalta maratonkeräilyäkin voisi harkita - sadan maratonin maagiseen rajaan ei ole enää kuin 16 maratonia matkaa. Hmm.
 |
| Pottuvarpaan kynsikin viimein irtosi häiritsemästä |
Terveyden osalta olen jopa hieman yllättynyt. Kuvittelin että joutuisin syksyn mittaan parantelemaan urheiluvammoja tai muita terveydellisiä ongelmia. Jos ei muuta niin vähintään reissun jälkeinen syysflunssa piti olla lähes takuuvarma.
Minkäänlaisia pysyviä vammoja ei ole ilmaantunut. Pikku hiertymät paranivat heinäkuun aikana. Oikean jalan kantapäässä on yhä sama kyhmy joka altistaa kantakalvon tulehtumiselle. Se kipeytyy helpommin kuin vasen kantapää mutta tukipohjallisten ja halkaistun kantakupin avulla pystyn juoksemaan päivittäin niin paljon kuin tarvitsee. Siitä heinäkuun keskiarvo 46 kilometriä päivässä toimi oivana kestotestinä.
Muita huolia olivat krooninen ihotauti Hailey-Hailey, verenpainlääkitys, ja valoisan ajan univaikeudet. Näitä vastaan mukanani oli kassillinen varusteita ja lääkkeitä. Minulla taisi käydä hyvä tuuri: ihon osalta oli parempi jakso menossa enkä juurikaan tarvinnut kortisonivoiteita. Pidin vain ihon puhtaana ja lisäsin talkkia ahkerasti. Käytin muutenkin paljon aikaa seuraavan päivän juoksuun valmistautumiseen lähtien jalkojen rasvauksesta ja kenkien huoltamisesta. Verenpaineita en mittaillut mutta muistin kyllä ottaa lääkkeet joka aamu. Muutamina iltoina havaitsin voimakasta sydämentykytystä mutta sitä oli muillakin, lähinnä kaikkein raskaimpina päivinä. Se lienee ihan normaalia.
 |
| Kenkien huoltoon uusia vinkkejä |
Nukkumiseen olin varautunut kaikkein parhaiten. Mukana oli kaksi telttaa, 10 cm paksuinen retkipatja, kaksi pehmeää tyynyä, pimentävät silmätyynyt ja traktoritason kuulosuojaimet. Lisäksi mukana oli varalla liuska nukahtamislääkkeitä. En voi sanoa että olisin nukkunut niin hyvin kuin vaikkapa kotona mutta kuitenkin nukuin. Tuollainen kolmen asuntoauton ja yhden asuntovaunun karavaani kun on liikkeellä ja yövytään pääasiassa julkisilla leirintäalueilla niin tottakai nukkuminen on aika rauhatonta. Ei siellä kukaan ihan parhaalla mahdollisella tavalla pystynyt lepäämään.
Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä että että pahimmat univelat on saatu kurottua umpeen eikä yhtään liian aikaisin. Arki ja työ alkaa vaatia sen verran huomiota että täytyisi olla täydessä iskussa. Muistan useitakin keskusteluja reissun aikana jossa asiaa sivuttiin. Millaistahan on palata työpöydän ääreen, avata tietokone, ja pohtia: "Jaahas, mitäs tässä oikein pitikään tehdä... salasana mikähän se olikaan... jos menisi vaikka hakemaan kupin kahvia."
Minulle blogin kirjoittaminen toimi mainiona terapiana ja paluuna arkeen. Yksityiskohtaista päivttäistä juttusarjaa kootessa tuli vielä kerran käytyä läpi juoksun tapahtumia yhdessä muiden mukana olleiden kanssa. Siitä tuli jotenkin seesteisempi mieli kun tärkeimmät muistot oli purettu nahkakansista blogin sivuille.
Muutama norsunmuistinen ystävä on kysellyt milloin kirja ilmestyy. En lupaa mitään. Olen tosin perehtynyt muutamiin indie-julkaisualustoihin joista Lulu.com vaikuttaa hinta-laatusuhteeltaan houkuttelevalta yksinkertaisen omakustanteen toteuttamiseen.
Palaaminen kodin arkeen oli kokemus sinänsä. Ensimmäinen päivä oli kyllä vähän sellainen että ketähän ne nuo oikein ovat. Perhe oli oppinut nopeasti tulemaan toimeen omillaan ja hetken sain omaa paikkaa hakea. Pikkuhiljaa reissumies alkoi päästä takaisin kiinni arkielämään. Tässäkin asiassa taisi tärkeässä osassa olla kokemusten jakaminen puolin ja toisin.
 |
| Kirjailijan paras ystävä: kriitikko |
Ihme kyllä heinäkuun 1400 kilometrin juoksumäärä ei aiheuttanut minkäänlaista kyllästymistä juoksuun. Kirmailu polulla on yhtä riemukasta kuin ennenkin ja jokapäiväinen aamulenkki on yhä tärkeä osa elämän rytmiä. Kilpailuissa en ole vielä ehtinyt käydä muuta kuin huoltopisteellä apupoikana. En ole pitänyt kiirettä. Hieman kutkuttaisi hyödyntää kesäinen kestävyystreeni jossakin sopivassa ultrajuoksukisassa seuraavan vuoden aikana. Toisaalta maratonkeräilyäkin voisi harkita - sadan maratonin maagiseen rajaan ei ole enää kuin 16 maratonia matkaa. Hmm.
 |
| Kotipolulla taas |
Kommentit
Lähetä kommentti